Dokumenttielokuvassa Valkoinen Raivo päähenkilö Lauri on ikänsä kiusattu ja syrjitty hylkiö, mutta sittemmin arvostettu kriminaalipsykologian asiantuntija. Lauri ajattelee, että toisin kuin mustan raivon vallassa (jossa suurin osa impulsiivisista väkivaltarikoksista tehdään) valkoinen raivo mahdollistaa kylmän ja analyyttisen joukkomurhaajan mielen. Se ei kuitenkaan kehity vain syrjityksi ja kiusatuksi tulemisen seurauksena vaan vaatii lisäksi traumaattisen kokemuksen (kuten mainitsemani yksinäisyyden). Maahanmuuttotaustaisilla (erityisesti sota-alueilta tulevilla) on luultavasti keskimäärin enemmän traumoja, syrjinnän kokemuksista puhumattakaan, mikä selittäisi viime aikojen tapahtumia Euroopassa.

Minun on vaikea uskoa, että syrjäytyminen sen nykyisessä yhteiskunnallisessa laajudessaan olisi kaiken kaikkiaan seurausta jonkin kemikaalin tai biologisperäisen sairauden vaikutuksesta. Jos muutoin tavalliset ihmiset sairastuvat näihin sairauksiin puhtaasti valintojensa ja elintapojensa pohjalta, yksinäisyys voitaisiin palauttaa niihin; näin individualistisen yhteiskuntamme arvopohjakin kätevästi välttyisi ottamasta sosiaalista vastuuta, kun yksinäisyys voitaisiin kuitata yksilön valinnoilla. Silti, seurallisuus on ihmisen perustarve, jota ihmiset normaalisti toteuttavat ja mikäli sosiaalista kaltoinkohtelua ei ole lainkaan tapahtunut. Silloin lienee vain harvoja syitä, jotka ajaisivat ihmisen omaehtoiseen vetäytymiseen ns. sairaalloisin seurauksin. Ja vaikka ihminen olisi kuinka vammainen, voisi olla ihan tervettä joskus vaatia, että heitäkin otettaisiin paremmin mukaan. Syrjintäilmiö tuskin tyhjenee pelkkään aktiiviseen ulossulkemiseen vaan voi olla passiivistakin. On kuulemma melko normaalia Etelä-Euroopan kulttuureissa, että tuntemattomiltakin yksinäisiltä kysytään, onko kaikki kunnossa. Kulttuurin muuttaminen ei välttämättä ole ainoa ratkaisu eikä ehkä mahdollinenkaan, mutta silti ihmisten mukaan ottamista voitaisiin ehkä helpottaa joillain sosiaalisilla ja rakenteellisilla ratkaisuilla.

Se, mikä minua medikalisoituneessa syrjäytymispuheessa hämmentää on, että meidän pitäisi kohdistaa paljon varoja näiden yksinäisyyttä potevien yksilöiden sairauksien hoitamiseen. Ensinnäkin, en täysin ymmärrä mikä tässä edes on sairautena. Jos muut ihmiset syrjivät ja kiusaavat, minusta on terve reaktio vetäytyä tällaisten vahingollisten ihmisten seurasta. Joskus vetäytyminen voi olla tietenkin ylimitoitettua henkilön psyykkeen kestokykyyn nähden, mutta minkä sille silloin mahtaa, jos vahingollisia ihmisiä on liikaa. Kuinka radikaalisti vaihtoehtoista lähestymistapaa se vaatisi, jos negatiivisten tunteiden medikalisoinnin sijaan esittäisimmekin kysymyksen: mitä jos kiusaaminen on ylimitoitettua? Minusta jokainen kiusaamisteko jo itsessään on ylimitoitettua. En ole kuitenkaan kuullut juuri lainkaan medikalisoivaa puhetta kiusaajien saattamisesta hoitoon (kriminalisoivaa toki on esitetty jonkin verran), joten ehkä ajatus onkin melko radikaali. Miksei kysymystä ole sitten esitetty? Yksi syy on ehkä se, että kiusaajat eivät usein välittömästi uhkaa yhteiskunnan funktionaalisia toimintoja. He saattavat jopa tehdä taloudellisesti edistyksellistä työtä. Joissain tapauksissa ehkä juuri valmius kiusata on auttanut heitä kamppailemaan tietään vaikutusvaltaisempaan asemaan. Eriarvoistuvassa talousjärjestelmässämme tämä tuskin olisi yllätys. Kiusaajien uhrit sen sijaan usein väsyvät ja depressoituvat, eivätkä näe mieltä kantaa kortta kekoon, jonka tarjoamista hedelmistä heitä syrjitään joka tapauksessa. Tästä seuraa: sen sijaan, että yhteiskunnassa sanktioitaisiin ja hoidettaisiin kiusaajien toimintaa, tämä sääntely kohdistetaan kiusattuihin. Pahimmillaan kuntouttavalla työtoiminnallakin ehtoineen ja sanktioineen uusinnetaan kiusaamisen rakenteellista kierrettä.

En tosin väitä, että esittelemäni näkökulma olisi hedelmällinen. Onko sillä lopulta niin väliä kriminalisoidaanko vai medikalisoidaanko kiusaajia vai kiusattuja? Joka tapauksessa olisimme vain käsittelemässä kiusaamisilmiön seurauksia, parantamassa sairauden haavoja tai pahemmassa tapauksessa pommitelemassa syytteleviä sormia puolin ja toisin. Sairauksia ei koskaan voiteta täysin sillä, että etsimme kiperimmät haavakohdat ja patologisoimme kaikkea mahdollista. Paras keino päihittää sairauksia on olla sairastumatta, elää terveellisesti. Yksinäisyys, syrjintä ja kiusaaminen ovat yhdessä vaikeasti hahmotettava spektri epäsosiaalisuuden eri asteista. Yhteisöllisyys ja sosiaalisuus sen sijaan ovat tämän selkeä vastavoima. Paremmalla tiedolla siitä, kuinka ne saataisiin rakentavammin toimimaan vaikeimmissakin tilanteissa, monelta häiriökäyttäytymiseltä voitaisiin välttyä.