Teksti on kirjoitettu alun perin 12.6.2016 ja siitä hieman siistitty sotkuista muokattu.

Durkheim ajatteli, että jumalia palvovat yhteisöt oikeastaan palvelivat jumalissa heidän yhteisönsä henkilöitymää. Minulle puolestaan tämä jumalainen suuri arvo oli läpinäkyvämmin yhteisö itse tai tarkemmin, yhteisöltä saatava tunnustus. Kuitenkin Nietzschen sanoin tämä "Jumala on kuollut". En anna arvoa yhteisöjen nykymaailmassa monille tavallisesti arvostamille asioille (talouskasvulle, työnteolle, ihmissuhdenormeille, populaarikulttuurin estetiikalle jne.), mutta toisaalta tilallekaan ei ole tullut mitään niin suurta, joka olisi voinut korvata tuon suuren yhteisön suuren arvon.

Tein projektejani (akateemisia ja taiteellisia) alun perin suuren tunnustuksen toivossa. Tekeminen ei ole loppunut vaikka niitä motivoiva yhteisön implisiittinen arvostus onkin hävinnyt. Raadan vain tottumuksesta johonkin, mitä ei enää ole. Miksi?

Se on tiedossa, että koin epäoikeudenmukaisuutta aiemmissa hoitokontakteissani, mutten minä silti oikeassakaan ollut. Kuuluu sääntöihin ja yhteiskuntasopimukseemme, että työtä on velvollista vastaanottaa jne. Terapiankin tehtävä olisi palauttaa tämän yhteiskunnan legitimaatio osaksi sosialisoituja arvojani, mikä asettanee minulla pessimistisen odotteen terapian onnistumista kohtaan. Ongelma on se, että tämän legitimaation myöntämisen (säännön sisäistämisen) myötä luopuisin omista arvoistani ja sitä kautta siitä viimeisestäkin uskosta, että yhteisö olisi juuri minun tukena ja minun tarpeitani varten olemassa; etten olisin vain toissijainen väline muita varten ilman mitään omaa arvoa ja tahtoa. Tämä on toki itsekästä ajattelua, joka painostaa minua mitätöimään myös omienkin arvojeni legitimointia, jolloin minulla ei olisi enää yhtään mitään.

Onko osa ongelmastani sitä, että kiinnyn liikaa omiin arvoihini enkä osaa uhrautua oikeasti muiden arvojen eteen? Altruistiset perusteluni ovat kuitenkin sitä, että olisi kaikkien edun mukaista, ettei suuresti rajoittavia ja epätasaisesti jakautuvia pakkoja asetettaisi yksilöille; että pyyteettömästi kuunneltaisiin niitä, ketkä tukea tarvitsisivat ja sen pohjalta vasta muotoiltaisiin ehdot konsensuksessa. Tämä ei kuitenkaan aina näyttäisi olevan mahdollista. Onko kyse joidenkin resurssien riittämättömyydestä vai mistä?