Viime aikoina on taas oltu huolissaan yksinäisistä susista ja heidän suorittamistaan terrori-/massamurhaiskuista. Moni käyttää tilannetta keppihevosena syrjiä ja sulkea ulos maahanmuuttotaustaisia ihmisiä yhteiskunnassamme. Paradoksaalisesti tämä vihamielinen asenne on omiaan ruokkimaan maahanmuuttotaustaisten sisäistä vihaa ja tästä mahdollisesti seuraavaa häiriökäyttäytymistä. He ovat lopulta aika samanlaisia siinä missä muutkin eivätkä näiden vihatekojen ja kokemusten suhteessa juuri eroa meikäläisten kouluampujista ja muista väkivaltarikollisista.

Tällä hetkellä penaaliyhteiskuntamme tylsimmät kynät ehdottavat ratkaisuna terrorismiin aselakien tiukennuksia ja rajojen sulkemista. Väkivalta löytää tiensä, jos ei lakien sääntelemistä aseista, niin nyrkeistä viimeistään (tai deepwebin asemarkkinoilta). Useimmat viimeaikaisista tekijöistä ovat myös jo vuosia asuneet Euroopassa, joten emme voi teeskennellä, että ongelmia olisi vain oman yhteiskuntamme ulkopuolella. Toki, kun meillä on jo valmiiksi näitä mainittuja ongelmia, on perusteltua sanoa, ettei meillä mahdollisesti ole resursseja ottaa hirveästi pakolaisia vastaan. Vaakakupissa on tällöin kaksi huonoa vaihtoehtoa: otetaan riskejä ja autetaan hädässä olevia vaihtelevalla menestyksellä, tai jätetään auttamatta. Tähän en nyt kuitenkaan ota kantaa.

Palataan yksinäisten susien ongelmaan. Kuten on huomattu, niitä löytyy niin kantaväestöstä kuin eri polvien maahanmuuttajista. Ei ole siis mitään erityistä paikkaa tai kansaa, josta näitä tulee, mutta mistä niitä sitten tulee? Individualistisessa kulttuurissamme yksinäisille susille on ainakin yksi selvä kasvualusta, yksinäisyys. Se jo itsessään luo aggressiota. Monia haudataan jo ilman saattueita. Vähempikin ahdistaa, jos rupeaa omalta kohdalta pelkäämään. Luultavasti järkyttävinkään onnettomuus ja trauma ei jätä mainittavia pysyviä vaurioita, niin kauan kuin ihminen saa välittömästi apua ja tukea yhteisöltään, eräänlaista jälkipuintia (debriefing). Väittäisin siis, että yksinäisyys on eräänlainen trauman arkkityyppi; se monesti jää muistuttamaan hädästä, kun sosiaalinen tuki ei ole hätää lievittämässä. Se on haava myös itsessään, joka satuttaa ilman ainuttakaan nyrkkiä ja solvaavaa sanaa. Siksi se on haavoista puhtain. Kärsimyskokemus on sen ainoa tunnuspiirre, koska mitään muuta siitä ei ole tunnistettavissa. Niin se myös kaikista haavoista ja traumoista jää ulkopuolisilta helpoiten tunnistamatta.

Yksinäisyys on yhteiskuntamme suuri kriisi, ellei suurin. Vaan mistä se johtuu? Olen miettinyt asiaa viime aikoina paljon. Eräs selitys saattaa olla se, että ystäväpiiriemme määrää rajoittavan Dunbarin luvun seurauksena ihmiset maksimoivat ystävämarkkinoiltaan itselleen mieluisimman paketin, jolloin työelämäkontaktien ja muiden hyötyjen perusteella kilpailukyvyttömimmät putoavat pelistä ja sosiaalisesti onnistuneiden kiintiöt täyttyvät. Oli miten oli, nämä syrjäytetyt harvoin löytävät toisiaan paitsi ehkä esim. osastoilla, joissa syrjäytymisen kokemus pahimmillaan ehkä löytääkin omaa vihakuplaansa rakentavan vertaistuen sijaan. Oli kyse sitten osastoista, oppilaitoksista (tai missä hyvänsä yksinäiset ottavatkaan osumaa), syrjäytyminen on luultavimmin ollut seurausta syrjäyttävistä käytännöistä: syrjimisestä ja kiusaamisesta.