Kirjoitettu 20.5.2016. Tekstissä liikutaan aika lailla tunnelukkojeni ytimessä, joten varoituksena: voi olla tosi puuduttavaa luettavaa.

Jos haluan lopun tälle lojumiselle tai ylipäätään jonkin muutoksen elämääni, niin onko minun muutettava persoonaani vai periaatteitani? Vaihtoehtoisesti molempia tai ei kumpaankaan, jolloin ainoa ratkaisu muutokselle olisi alter ego. Miksi päädyin miettimään edes kysymystä? Eikö elämäni ole ihan kivaa näinkin?

Todellisuus on se, että opiskelen tällä hetkellä ja se on vain tilapäinen asema elämässäni. Jopa sellaisenaankin sille kantautuu ulkoa paineita mm. opintotukileikkausten muodossa. Suurin pelkoni on kuitenkin se nykyisiä opintojani edeltänyt tila, mikä minua mahdollisesti odottaisi opintojen jälkeen, jos minulla ei olisi mitään suunnitelmaa elämäni varalle. Kyllähän minulla jokin suunnitelma on pakko olla; onhan minulla kuitenkin aika selkeitä visioita siitä, mitä haluan elämässäni tehdä ja mitä en ainakaan halua tehdä. Suunnitelmaa kiperämpi on kuitenkin askel toteuttamiseen. Vasta siinä suunnitelmien realistisuus punnitaan ja onhan tuo tullut jo monta kertaa karvaasti vastaan. Yhteistyöprojektini eivät koskaan ota tuulta alleen. Tämä käy aina selväksi ennen pitkää.

Tietyssä mielessä kyse olisi suunnan valitsemisesta. Kyse olisi sitä myötä myös itseni tyrkyttämisestäkin. Ts. jos päädyn tekemään esim. musiikkia -> yhteys levy-yhtiöihin tai muihin tahoihin, jotka laittaa asiat "oikeasti" rullaamaan ja rahat virtaamaan. Tästä on kuitenkin tullut minulle täysin mahdoton ajatus. Olen kaiketi ajatellut, että niin kauan, kun jaan tekeleitäni vapaasti netissä, kaikki voittavat. Jokin kuitenkin mättää, mutta mikä? Teen niin kuin ajattelen, käytän avoimen lähdekoodin alustoja niin paljon kuin mahdollista ja pyrin vastaavasti jakamaan tuotokseni vapaasti. Ne ovat saatavilla vaikkei ehkä näkyvillä johtuen siitä, etten halua lähteä kilpailemaan näkyvyydestä ja siten polkea muiden mahdollisuuksia menestyä. Haluan olla oikeudenmukainen hinnalla millä hyvänsä.

Omat piiperrykseni eivät tietenkään sellaisena kiinnosta ketään. Tarjontaa löytyy netistä yllin kyllin ilmaistenkin puolelta. Oleellista olisi siis liittoutua joihinkin tiimeihin ja tehdä sitä kautta jotain mullistavampaa, kun ryhmä saa suurempia asioita aikaan. No, tätä olen yrittänyt jo saatanan monta kertaa ja edelleen kurjalta näyttää. Tämänkin hetken ainoa yhteisöprojektini (bändi) vaikuttaa tulevaisuudeltaan epävarmalta viritelmältä, josta tuskin tulee tällä menolla yhtään mitään, jos jotain ratkaisevaa liikettä ei tehdä. Yksinkin voi toki menestyä, jos markkinoi tekeleitään. Tässä tullaan taas kilpailun alueelle ja sitä minä en halua. Ihmisillä pitäisi olla oikeus elantoon ja tehdä elämällään mitä tekeekään. Sitä paitsi, kyllä minä teen jotain rakentavaa. Olenhan minä aina nähnyt vaivaa projektieni eteen. Mistä nyt kiikastaa?

Ensinnäkin, minulla ei ole suunnitelmaa elannon hankkimisen (ammatin) varalle. Minulla ei myöskään ole riittäviä tukiverkkoja, joiden kautta asiat voisi aina mennä eteenpäin, tarvitsisin sitten mitä hyvänsä. Ei ole rahaa eikä suhteita. Niin kauan kuin tämä tila jatkuu, syytän siitä yhteiskunnallisia rakenteita ja koitan opinnoissani vain löytää tukea näille väitteille. Mutta mitä sitten vaikka löytäisinkin lopullisen vastauksen? Mitä se muuttaisi?

Olen ajatellut, että rahan ja elannon pitäisi tulla itsestään, koska kaikki ihmiset ovat arvokkaita. Sellainen tunnustus pitäisi olla olemassa, mutta sitä ei ole eikä ehkä edes tule. Sama homma suhteiden kanssa, ei minua kukaan tule kopperostani pyytämään ulos. (No joo, pari kaveria sentään on, jotka välillä haluavat nähdä, mutta se siitä. Lähinnä tarkoitin, ettei ole sellaisia voimakkaita tahoja, jotka olisivat aina tukena minua varten ja pitäisivät huolen siitä, että elämäni ei ajautuisi kaaokseen ja taloudellisia huolia ei olisi.) Ihmisellä pitäisi olla rahaa ja suhteita toteuttaa elämäänsä edes jota kuinkin sellaisella tavalla kuin tämä parhaaksi katsoo, mutta näin EI OLE! Miksei?

Karu totuus on se, että asiat ei tapahdu itsestään. Ihmisen on tehtävä töitä, jos se haluaa elää. Eli sen lisäksi, että elämä on yksinäistä ja merkityksetöntä, täytyy myös alistua orjaksi palvelemaan joidenkin muiden vieraiden ihmisten vaatimuksia. Tämä kaikki täytyy käydä läpi, jotta saisi elannon elämälleen, jossa ei muutenkaan ole mitään merkitystä, jonka vuoksi elää alun perinkään. Eikö se olisi ihan sama vain kuolla pois saman tien. Ei sillä paljoa menettäisi, päin vastoin, voittaisi oikeudenmukaisuudessa, kun ei antaisi tukeaan orjuuttamiselle.

Ehkä kyse on vain ahdaskatseisuudesta. Jos menee töihin, voihan siellä tutustua ihmisiin ja saada työstään tunnustusta ja siten merkitystä elämälle. Luultavasti tosin töitä tulee ja menee, ihmisiä tulee ja menee. Elämä ei asetu millekään pysyvälle pohjalle työelämän varaan jätettynä. Eikä niitä työpaikkoja ole sitä paitsi avoinna muutenkaan vaikka niin ankarasti ollaankin huolissaan ihmisten halusta työllistyä. Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? Mikä järki tässä maailmassa on? Onko oikeasti kyse vain työmarkkinoista? Ja jos tähän sotketaan vielä jokseenkin allekirjoittamani marxilainen yhteiskuntakritiikki työmarkkinoiden riistosta sekä marxilaisuutta kohtaan nostettu kritiikki tuotanto- ja työnäkökulman herruudesta yhteiskuntaa analysoidessa, niin viimeistään tässä kohtaa soppa on jo niin sekaisin, että heikottaa.

Rauhoitutaan hetkeksi ja mietitään järkevästi.

Normaalit ihmiset (tai lähinnä sellaiset, jotka ovat onnistuneesti mukautuneita ja sosialisoituneita vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään) menevät töihin, solmivat ihmissuhteita tutustumalla toisiinsa ja ovat tarpeeksi ylpeitä pyytämään toimistaan asiallisia korvauksia (vastavuoroisia tunnustuksia) useimmiten rahan muodossa. Minä en tee mitään näistä. En jaksa töitä, en osaa oikein muodostaa sellaisia ihmissuhteita, jotka vastaisivat tarpeisiini enkä moraalisista näkökulmistani johtuen vaadi tekeleistäni etenkään rahallisia korvauksia asettaen yleisöä epätasa-arvoiseen asemaan, jossa sulkisin köyhät ulos. Eikä minulla sitä paitsi olisi resursseja tai jaksamistakaan markkinoida tekeleitäni haluttaviksi. Johtuuko kaikki puutteeni vain siitä, etten joko jaksa tai osaa jotain?

Eikä minulla itse asiassa ole mitään puutteita. Onhan minulla kavereita ja tarvittaessa suhteita, jos minun tarvitsee kysyä jotain joltain. Kyllä sitä rahaakin aina jostain saa. Tekosyitä ja valheita! Kyllähän minä jaksaisin ja osaisin asioita, jos oikeasti haluaisin. Turha denialismillakaan ratkaista tilannetta. Minusta kuitenkin tuntuu, että asia jota kuinkin on vialla niin kuin sen aiemmin muotoilin. Suhteita minulla ehkä on, mutta tavassani hyödyntää niitä elämässäni on varmasti jotain vikaa. Jaksamisen ja osaamisen puutteella yritän vain tekeytyä uhriksi, jotta joku muu ratkaisisi asiat puolestani. Ongelma on kuitenkin vain asenteissani ja pinttyneissä ajattelutavoissani. Minua rajoittaa vain tarpeettomat estoni, jotka pidättävät minua aivan liian ankarasti.

Mitkä vitun estot? Tarkastellaanpa niiden ilmenemismuotoja. Jos en ole jo vetänyt uhriutumiskorttia osaamisen ja jaksamisen puutteisiin vedoten, niin yleensä perustelen toimintani moraalisilla periaatteilla. En halua kilpailla ja menestyä toisten menestystä polkemalla. En halua asettua kenenkään tielle, koska se olisi väärin. Tämähän on ensiksikin täysin naiivi näkemys menestyksestä jonain nollasummapelinä. Ajatukseni siinä tosin on se, että menestystä, ts. työn hedelmiä pitäisi jakaa oikeudenmukaisemmin ihmisille. Menestystä ja työtä kuitenkin luo kollektiivisesti vain ihmiset, jolloin tullaan distributiivisten valtakysymysten äärelle: millä oikeudella toisten luomaa menestystä pitäisi jakaa kaikille? Tätä voisi ehkä perustella ihmisarvon näkemyksillä. Kaikki ovat arvokkaita, antaa kaikkien kukkien kukkia.

Alkaa haiskahtaa nietzscheläiseltä orjamoraalilta. Ihmisarvoon ja muuhun vastaavaan vetoaminen on kaunaisten ihmisten kateellista vallankäyttöä niitä voimakkaita kohtaan, jotka luovat arvoja. (Onhan työläinenkin arvoa luova. Tekeekö se kapitalistiriistäjästä orjan?) Joka tapauksessa moraalisesti oikeutetut estyneet mallini näkevät asian ehkä yksipuolisesti niin, että tunnustuksen pyytäminen olisi aina joltain pois.