Kun seuraavan kerran kuulet puhuttavan mielenterveyden häiriöistä, pysähdy hetkeksi miettimään. Missä mielessä ne ovat oikeastaan sairauksia ja mitä siitä oikeastaan seuraa, kun ajattelemme näin? Henkilö, joka kärsii mielenterveyden häiriöistä, tyypillisesti jumiutuu haitallisiin tuntemuksiin, ajatusrakenteisiin ja asenteisiin. Osa näistä voi toki tulla ikään kuin sairaasti tahtomatta, mutta iso osa näistä on kuitenkin henkilön omia* ajatuksia, sellaisina vapaasti valittuja, aitoja, henkilökohtaisia jne. Mitä käy, kun määrittelemme persoonaan intiimeimminkin kytkeytyneet ajatukset sairaiksi?

*(Kielemme harhauttaa toisinaan päättelemään, että "omistamamme ajatukset" olisivat meistä jotenkin erillisiä niin kuin omistamamme tavarat ovat, jolloin voisimme vaihtaa niitä kuin paitaa aiheuttamatta tällä persoonaamme mitään jälkeä tai vauriota. Samaa harhautusta on Marxin mukaan tehty suhteessa "omistamaamme" työvoimaan, jonka voimme riistosuhteessa kääntää itseämme vastaan myymällä sen toiselle. Jos emme kuitenkaan anna toisten valtaintressien ohjata meitä juuristamme lähtien, voimme nähdä ajatuksemme ja työmmekin kiinteänä osana sitä, mitä aidosti ja eheimmillämme kenties olemme.)

Jos päädyt essentialisoimaan toisen ihmisen minuuden sairaaksi tämän persoonan syvimpiä kolkkia myöten, astut henkilökohtaisen omanarvontunnon alueelle, jossa toista on vähintäänkin helppo loukata. Historiassa tämä itsearvostuksen polkeminen on ollut tuttua mm. (peri)syntien tunnustamiseen liittyvän syyllisyyden iskostamisessa yhteiskunnan hylkiöihin ja väärintekijöihin, tai muuten vain häiritsevästi poikkeaviin yksilöihin. Nykyinen mielenterveystyö on johdonmukainen jatke tälle sielunhoidolle ja hengenviljelylle. Vaan miksi tämä käytäntö on olemassa? Mitä sillä tavoitellaan?

Länsimaita rakentanut kristillinen moraali on käynyt pitkän taipaleen mm. platonisen idealismin kanssa, jossa yhdistävänä tekijänä on ollut tahtona päästä harhaisesta ja viallisesta todellisuudestamme viimeistään lopun aikoina johonkin puhtaampaan ja autenttisempaan, joka on samalla ollut jotain hyvin vastakohtaista kaikelle maanpäälliselle, ylipäätään elämällemme. Elämanvastaisuus on osa sitä strategiaa, jolla ihmisiä pyritään irrottamaan heidän luontaisista tarpeistaan ja pyrkimyksistään. Tämän disorientaation seurauksena he ovat nimittäin otollisempaa kasvualustaa ulkoisille arvoille, interventioille ja kaikenlaisille addiktiivisille tottumuksille silloinkin, kun ne sotivat valtatoimien kohteena olevan yksilön omaa parasta vastaan.

Toki, yleisemmin koko käsitelty dilemma kytkeytynee kompromissien rakentamiseen. On perusteltua, että yksilön on monissa tilanteissa joustettava yhteisön hyväksi. Olen ollut tästä tietoinen vaikka edellä paljon komppasinkin Friedrich Nietzschen ajatuksia. (Olisihan se muutenkin melko ironista, jos ottaisin hänet jonkinlaisena auktoriteettina tässä asiassa.) Ihmiset ovat sosiaalisesti tarvitsevia vaikka se toki tuo monesti omat yhteensopivuusongelmansa. Onhan se myös mahdollista, että Nietzsche vetäytyi defensiivisesti ajatuksiinsa yksilöllisyydestä vain, koska ei elämässään oikein löytänyt yhteistä säveltä muiden kanssa. (Tulkinta Nietzschestä individualistina ei tosin jaa filosofian tutkijoidenkaan konsensusta.)

Joka tapauksessa, edelleen voidaan silti kritisoida: tuoko mielenterveystyö sosiaalisesti tarvitsevaa ihmistä toisten yhteyteen vai sulkeeko se entistä syvemmin potilaiksi stigmatisoituja ihmisriekaleita yhteisöllisestä elämäntavasta, tarjoten korvikkeena lääkkeiksikin kutsuttuja addiktoivia päihteitä tai jotain arbeit macht frei -kuntoutusta. Vastarinta on aina syyllistettävissä: lääkevastaisuus on osa sairaudentunnottoman vakavaa sairaudenkuvaa, jopa psykoottista, demonista. Myös kaikki ne sokeat massat, ketkä peräänkuuluttavat mielenterveyden häiriöiden tunnustamista sairauksina muiden joukossa, ovat antamassa hiljaisen hyväksyntänsä tälle syyllistävälle egon murskauksen moraalijuhlalle. Stressipitoinen mukautumiskyvyttömyys talouden vaatimuksiin toimii tämän kekkerin moottorina. Kun pidämme mielessä ne kaikki tilastot, jotka osoittavat "mielenterveyden häiriöiden" lisääntyvän yhteiskunnassamme, tulemme askel askeleelta lähemmäksi sitä keskiaikaista itsekiellon kulttuuria, jonka luulimme aikoja sitten voittaneemme.