Aloitetaanpa päiväkirjavuodatusteni ensimmäinen merkintä päivän tapahtumilla. Kävin tänään uteliaisuuttani lurkkaamassa Finnconissa, kun se sattui Tampereella järjestettävän vaikka jo ennalta osasinkin aavistaa, etten ole kyseisessä skenessä niin sanotusti sisällä. En käytännössä lue lainkaan kaunokirjallisuutta ja elokuvienkin yms. kuluttaminen on aika olematonta (mitä nyt parin kaverin kanssa joskus jotain animea jne. tulee katsottua ja pelailtua silloin kun heitä näkee). Sen sijaan itse tykkään säännöllisesti tuottaa taiteellisesti kaikkea mahdollista ja käyttää mielikuvitustani kirjoittaessa romaania, piirtäessä kuvia, säveltäessä musiikkia... you name it.

Olin ennalta tiiraillut ohjelmistoa ja kävinkin yhdessä tilaisuudessa ja ajattelin, että niiden ympärille tapahtuma varmaan pääasiassa rakentuukin. Vaikkei sinänsä ollutkaan yllättävää, niin minulle tuli silti yllätyksenä se tuotteita markkinoivien kojujen ja niiden valikoiman määrä. Kirjoja oli useita metrejä ja pinoja, elokuvia, sarjakuvia, oheistuotteita... kaikkea mahdollista. Miksi kävin tapahtumassa? Minusta olisi kiinnostavaa verkostoitua piireihin, joissa voisi jakaa taiteellisia viritelmiään, tehdä kenties yhdessä asioita ja kaikkea mahdollista, tietenkin torjua myös liian usein kalvavaa tyhjyyden tunnetta. Kuitenkin alkukynnys on aina vaikein ellei ylittämätön, kuten tälläkin kertaa.

Matkalla takaisin kotiin mietin tuota skeneä ja sitä, kuinka se rakentuu kuluttamisen ympärille. Tarinat ovat harvoin ilmaisia. Jotta sellaisten tarinoiden ympärille rakentuvan yhteisön kanssa olisi jotain jaettavaa, porttina toimii käytännössä skenessä arvostettujen tavaroiden omistaminen noin karkeasti ottaen. Sosiologiassa sanottaisiin bourdieaulaisin termein, että taloudellista pääomaa vaihdetaan sosiaaliseen. Toki kaikissa yhteisöissä on tavalla tai toisella uhrattava jotain saadakseen tunnustusta muilta (enkä katso mielekkääksi tässä yhteydessä saarnata kulutushysteriasta tms. vaikka sellaisen vaikutelman ehkä annan). Eniten ehkä epävarmuutta ja pelkoa herättää se, ettei voi koskaan luottaa siihen, että suurinkaan uhrautuminen tuottaisi mitään toivottua. Ja vaikka rahan ja kuluttamisen välillä ikäviltäkin tuntuvat realiteetit ovat tässä läsnä, en viittaa vain siihen.

Ajankäyttö paljastaa paljon siitä, mille elämäänsä uhraa. Lapsena aikaa ja rahaa ei niin ajatellut, kun käytännössä sai usein haluamansa vaikken missään talouden veturien perheessä kultalusikat suussa olekaan varttunut. Aikaa ja rahaa pääsääntöisesti riitti. Elämä on niistä ajoista paljon muuttunut, vähemmän rahaa, vähemmän aikaa, kuluttaminen on vaihtunut tuottamiseen (jos ei muuten niin omien pyrkimysten ja ulkoisten vaatimusten tasolla ainakin). Toki tästä on vielä pitkä matka ennen kuin mistään vakavasti otettavasta tuottamisesta voisi edes puhua. En viittaa vain opiskelijan statukseeni (mikä vie oman aikansa) vaan niihin moniin terveydentilaani ja täysipainoista elämää uhkaaviin tekijöihin. Myös monet periaatteeni karsastavat ajatuksia siitä, että tekisin vain jotain hyvin myyvää, jolla lyödä rahoiksi ja lopulta paeta veroja Bahamalle. Kaikista rajoitteistani huolimatta haluan aina olla rakentamassa tietä, joka voisi parantaa mahdollisimman monen muunkin elämää.

Onhan se riskaabelia tehdä jotain yleishyöllistä esim. mahdollista elantoa ajatellen ja siinä on varmasti monta tapaa epäonnistua niin kuin jo ollutkin. Mutta niin kauan kuin jatkan yrittämistä, on mahdollisuus onnistua ilman että luopuisin periaatteistani, joka olisi minulle jo elämän laajuinen häviö sinänsä. Olenko liian vaativa ja ehdoton? Mene ja tiedä.