Mikähän peruste siinäkin, miksi tänne taas kirjoitan pitkän tauon jälkeen, kun se varmaan on samantekevää meneekö teksti ns. pöytälaatikkoon vai julkiseksi. Tyhjänä se kaikuu kuitenkin.

Joka tapauksessa, mieltäni askarruttaa voimat, jotka vetävät minua eri suuntiin. Niiden voimasuhteet vaihtelevat tilanteesta riippuen. Kyse on lopulta asketismista ja addiktiosta. Olen pitkään miettinyt, että erilaiset toistokäyttäytymisen haitalliset muodot ovat vain korvikkeita sosiaalisen elämän hajanaisuuteen tms. (Ajatuksen teoria on eräältä addiktiotutkija B.K. Alexanderilta.) Vaikka tällainen idealistinen ote minulla pyrkisikin kohti tällaista ihmissuhteiden tuoman turvan ideaalia, vanha viholliseni ottaa vallan aina uudelleen ja uudelleen. Realismissaan tai pessimismissään (voimasuhteideni konstituoimasta narratiivista riippuen) se sanoo, ettei sosiaaliseen elämään ole luottamista, ja on mahdollista löytää kiintymyksen korvike muualta, ei kohdallani päihteistä, mutta vaikka taiteesta ja opinnoistani. Niihin minua kannustetaan joka tapauksessa kuitenkin. Tsemppiä, tsemppiä, kun tärkeällä asialla ollaan!

Kyllähän sitä paitsi näen ystäviä ja tuttuja, melko säännöllisestikin jopa. Ei varmaan riitä tosin kuin viikko tai pari yksinäisyyttä/epäonnea sosiaalisissa tilanteissa, niin kytkin kääntyy ja teoriat lähtevät taas laukkaamaan. Eihän aivot tunnista eroa edes rakkauden ja vahvojen huumeidenkaan välillä. Millä perusteella addiktio on silloin korvike ja sosiaalinen kiintymys jokin ihme perustarve? Sosiaalisuus on addiktiota. Tai onko jopa niin, että Freudia kompaten kyseessä onkin vain vanha kunnon lisääntymisvietti? Ylikansoitus ja muut päälle, niin on syytäkin harata vastaan riippumatta siitä, mitä sanoo ns. precious feelings. –Ja tämä on jälleen eräs reaktionmudostuksen osuva esimerkki siitä, kuinka sosiaalinen angsti olosuhteiden pakosta kääntyy valinnaksi ja omaksi moraaliseksi ansioksi. Mutta mitä ääniä minun olisi uskottava ja tuoko Nietzschekään tarpeeksi taistelutahtoa?

Vaikka nimeäisinkin tätä omaksi pimeydekseni, se argumentoi kantansa uskottavasti ja vuosia harjaantuneena ihanteena/ohjenuorana se ottaa ohjat itsevarmana käsiinsä, kun tilanne niin vaatii. Lopulta se houkuttaa erakoitumisen syvään syöksykierteeseen, jonka maaperällä se on omimmillaan. Se maaperä on erämaa. Siellä ei kasva mikään ja sinne kuihtuva elämä menee tekemään hidasta kuolemaansa... Jo viime vuonna jotkin masennustestit näyttivät, että kahdeksan vuoden piina olisi jo ehkä takanapäin. Voi, kun kanssaihmiset vielä antaisivat toivoa ja syytä luottaa tarpeeksi. Mutten voi syyttää ketään: siitä aukeaisi ihan oma kaunan tie, joka aikanamme oireilee ihan tarpeeksi ilman omaakin panostani. Ei ehkä pitäisi eristäytyä, mutta paljon se lupaa – tai ei mitään.