"Mikä on kärsimykseni syynä?" Vaikeita aikoja kokevilla ihmisillä tämä on kenties yhä uudelleen ja uudelleen mielessä toistuva kysymys, joka ei voi jäädä ilman vastausta. Jos vastausta ei löydy (tai ole!), sellainen on keksittävä, järjissä pysymisen takeeksi ainakin, jos ei muuten. Mitä vastauksia sitten itse olen aikojen mittaan keksinyt vastatakseni tähän tarpeeseen? Voi olla, että osa vastauksista on osin kantautunut ulkoakin, mutta tarkastellaanpa muutamaa elämässäni vaikuttanutta selitystapaa.

"Olen vain niin ainutlaatuisen erilainen, ettei elämäni ole siksi helppoa." Tämä kenties ylimieliseltäkin kuulostava defensiivinen selitystapa kehittyi minulla jo varhain nykyäänkin jatkuneen ongelmavyyhdin alussa, kun menin lukioon. Suojauduin uudessa sosiaalispsyykkisessä kriisissä kenties jonkinlaiseen narsistihtavaan omanarvontuntoon. Oman uskottelun ja sosiaalisen peruskokemuksen, ulkopuolisuuden tunteen, välillä oli kuitenkin perusteellinen ristiriita, jonka sovitteleminen vaati paljon psyykkisiä voimavaroja. Saatoin selittää omaa tyhjyyden tunnettani muiden ihmisten tyhmyydellä.

Kuitenkin, kaikkihan ovat erilaisia ja jos yksilöt ryhmissä ovatkin samanlaisia, tämäkin näkökulma katoaa verrattaessa erilaisia ryhmiä (niiden jäsenineen) keskenään. Jos omassa kärsimyksessä vetoaa omaan erilaisuuteen, tulee lähinnä vain mitätöineeksi toisten erilaisuuden ja hädän. Se ei ole rakentavaa: sen lisäksi, että sillä huijaa vain itseä, empatia myös katoaa. Se on lopulta vain puhdas avuttomuuden ilmaus, ei enempää, ei vähempää. (Ääritapaukset päätynevät tosin tässä deprivaatiossaan ottamaan oikeuden käsiinsä, saaden paljon tuhoa aikaan.) Lopulta halusinkin välttyä omaksumasta niitä välinpitämättömyyden piirteitä, joita muissa ihmisissä alun perinkin vihasin (tai projisoin). En halunnut alentua sille tasolle.

Seuraava selitysmalli, joka alkoi minulla myös melko nopeasti tulla tutuksi, oli käytännössä seuraavanlainen: "minussa on jotain essentiaalisesti vialla." Tämä institutionaalisestikin harjoitettu hallintakeino on tuttu Nietzschen kuvauksessa papiston harjoittamasta sairaiden hoitokeinoista (kirjassa Moraalin alkuperästä). Lääketieteen ollessa kehittymätöntä ainoa selitys kärsimykselle oli syyllistää sairaita heidän synneistään ja parannuksen toivossa tarjota pelastusta yksin tyhjästä uskosta. Se, millaisen tien lopulta jouduin koluamaan entisen kotikaupunkini takapajuisissa mielenterveyspalveluissa, muistuttaa kyllä osuvasti noita varhaisen papiston institutionaalisia hallintakeinoja. Kestävän minuuden rakentaminen oli toden teolla kovassa koetuksessa, kun minun mielestäni ja ajatuksistani (kaiken kaikkiaan minuudestani) yritettiin parantaa jotain sairautta pois.

Yhteiskunnassa ongelmallisten ihmisten hallinta ei välttämättä ole kovin pitkälle päässyt. Syntien tilalle on vakiintunut terminologiaan vain sairaus tai ns. mielenterveyden häiriö. Myös yksilökeskeinen syrjäytymispuhe mennee samaan tunkioon. Kaikista korupuheista ja hyväntahtoisista aikeista huolimatta (josta varmasti papistokin aikoinaan oli tunnettu) kyse on kuitenkin ihmistä kurjistavan syyllisyyskulttuurin iskostamisesta. Se on vain keino hallita kärsimystä, ei sen syytä. Varmasti tämä voi monelta osin palvella ihmisen henkistä kasvua (joskin ehkä vain siinä määrin kuin ymmärrämme sen lähinnä suhteellisena käsitteenä mukautua kulloinkin vallitsevan yhteiskunnallisen hegemonian vaatimuksiin). Vaan siinäkö kaikki? Onko vähäosaisten osa todellakin murskata heidän vähäisimmätkin itseluottamuksen rippeet syyllisyyteen hukutettuna, jotta he viimein antautuisivat syyllistäjien intresseihin. (Aiemmin mainittu ylimielisyyskin on oikeastaan vain oman heikkouden piilottelua, ei aitoa itseluottamusta.) Tuo niin usein ihailtu heikkojen nöyryys, paikka taivaista, on vain todellisille hallitsijoille tarjoutuva tilaisuus ylläpitää hallintakeinojensa legitimaatiota. Monesti nämä valtaklikit saattavat sijaita jossain papistoja ja sotehässäköitäkin korkeammalla yhteiskunnan hierarkiassa.

Mutta se sosiaalikommentaarisesta polemiikista (voisin jatkaa tätä loputtomiin). Mikä on sitten kolmas selitys kärsimykselle? Oikeastaan molemmat edelliset selitykset keskittyvät yksilöön, joko ylikorostuneeseen omanarvontuntoon tai ylikorostuneeseen syyllisyyteen. Ensimmäisen synnyttänee yksilön psyykkiset defenssit, jälkimmäisen sosiaalirakenteelliset defenssit (pyrkimyksenä kuitenkin lopulta vaikuttamaan yksilöön). Kärsimys näyttää monesti kuitenkin mielettömältä, vailla mitään eksplisiittistä selitystä. Onko se sitten sitä?

Monet traumoistaan selvinneet kykenevät usein näkemään rankallekin tielleen mielekkään merkityksen ja määränpään. Ehkä voisi siis tuudittautua vain siihen, että tämän kaiken merkitys ehkä joskus valkenee. Ehkä kaikki on vain hintaa jostain arvokkaaksi sittemmin paljastuvasta asiasta. Tulevaisuususko voi kuitenkin salakavalasti kääntyä vikasietotilaan: "Nyt sairastat, olet viallinen, mutta odotahan kun parannut. Sitten olet terve."