Kirjoitettu 23.8.2016 ja siitä hivenen muokattu.

Minulle aikoinaan perusteltiin kuntouttavaan työllistymissuunnitelmaan osallistumista psykoterapiankin ehtona sillä, että ihmisen mielenterveys määritellään kykynä rakastaa ja tehdä työtä (erityisesti jälkimmäistä painotettiin). Kieltäydyin saneluista ja putosin pois kaikista virallisista tukiverkoista. Tuolloin kehitin syvimmät pelkoni yhteiskunnallisista rakenteista (juuri ennen kuin onnekkaasti pääsin opiskelemaan niitä yhteiskuntatutkimuksen tutkinto-ohjelmaan). Minun oli vaikea ymmärtää, kuinka työllistymistoimeenpiteet ratkaisisivat perusteellisemmat ongelmani, jotka olivat työkyvyn sijaan toisaalla, ehkä erityisesti suhteessa rakkauteen tai luottamukseen, joiden merkitystä olisin ensin halunnut elämässäni käsitellä läpi. Perusteellinen epäluuloni kohdistui yhteiskunnallisiin rakenteisiin jo valmiiksi ja mainittu kokemus lietsoi epäluottamusta, jonka keskeisenä narratiivina oli nähdä hyväksikäyttö ennen apua.

Voisiko ihminen saada rakenteilta rakkautta pelkojen sijaan? Voi olla, että tunnustus jossain määrin konkretisoituu vain vuorovaikutuksessa toisten yksilöiden kautta. Se, mistä olen kuitenkin selkeästi yhtä mieltä, näyttäisi olevan se, että kyky rakkauteen on työkykyä ensisijaisempi, ja oikeastaan vieraantumisen seurauksena niitä tavataan erottaa selvärajaisemmin toisistaan. Ymmärrettävästi yksikään palkkatyön hyväksikäytetty orja ei halua sekoittaa työtä ja rakkautta toisiinsa (mikä voisikin johtaa hyvin häiriintyneeseen tapaan rakastaa), mutta kenties vain autenttisessa työssä molempien voidaan sanoa yhdistyvän.

Voi olla, etten vallitsevien rakenteiden puitteissa ehkä koskaan voi tunnustaa rakkauttani niihin ihmisiin, joiden antama sosiaalinen tunnustus on ollut minulle emotionaalisesti korvaamatonta. Haluaisin kuitenkin käyttää oman panokseni kortena välittävien rakenteiden kekoon, tukea yksinäisyyttä lievittävää ja ihmisten ystävyyttä rakentavaa toimintaa (kaiketi jonkinlaisena hyväntekeväisyyteenä), mitä ikinä teenkin. Pelon ja kritiikin sijaan haluaisin omalla työlläni osoittaa yhteiskuntaan sitä (ja vain sitä) rakkautta ja huomiota, jota olen saanut. Jos työnkuvani ei koskaan välittömästi tule sellaista pitämään sisällään, on minun oltava sitäkin tarkempi siinä, mitä reittejä ja rakenteita pitkin viestini välittyy. Tämä ei ole helppoa, mutten halua koskaan antaa elinvoimaa niille rakenteille, jotka elävät vain hyväksikäytöstä ilman toimintaa motivoivaa rakkautta. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kaikilla toimillamme ja valinnoillamme on seurauksensa ja niiden motiivit palautuvat kohteluun, jota sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olemme saaneet osaksemme.

Kuitenkin, ihmisillä liian usein "tee toisille niin kuin itsellesi toivoisit tehtävän" kääntyy muotoon: "tee toisille niin kuin itsellesi on tehty."