Mikähän peruste siinäkin, miksi tänne taas kirjoitan pitkän tauon jälkeen, kun se varmaan on samantekevää meneekö teksti ns. pöytälaatikkoon vai julkiseksi. Tyhjänä se kaikuu kuitenkin.

Joka tapauksessa, mieltäni askarruttaa voimat, jotka vetävät minua eri suuntiin. Niiden voimasuhteet vaihtelevat tilanteesta riippuen. Kyse on lopulta asketismista ja addiktiosta. Olen pitkään miettinyt, että erilaiset toistokäyttäytymisen haitalliset muodot ovat vain korvikkeita sosiaalisen elämän hajanaisuuteen tms. (Ajatuksen teoria on eräältä addiktiotutkija B.K. Alexanderilta.) Vaikka tällainen idealistinen ote minulla pyrkisikin kohti tällaista ihmissuhteiden tuoman turvan ideaalia, vanha viholliseni ottaa vallan aina uudelleen ja uudelleen. Realismissaan tai pessimismissään (voimasuhteideni konstituoimasta narratiivista riippuen) se sanoo, ettei sosiaaliseen elämään ole luottamista, ja on mahdollista löytää kiintymyksen korvike muualta, ei kohdallani päihteistä, mutta vaikka taiteesta ja opinnoistani. Niihin minua kannustetaan joka tapauksessa kuitenkin. Tsemppiä, tsemppiä, kun tärkeällä asialla ollaan!

Kyllähän sitä paitsi näen ystäviä ja tuttuja, melko säännöllisestikin jopa. Ei varmaan riitä tosin kuin viikko tai pari yksinäisyyttä/epäonnea sosiaalisissa tilanteissa, niin kytkin kääntyy ja teoriat lähtevät taas laukkaamaan. Eihän aivot tunnista eroa edes rakkauden ja vahvojen huumeidenkaan välillä. Millä perusteella addiktio on silloin korvike ja sosiaalinen kiintymys jokin ihme perustarve? Sosiaalisuus on addiktiota. Tai onko jopa niin, että Freudia kompaten kyseessä onkin vain vanha kunnon lisääntymisvietti? Ylikansoitus ja muut päälle, niin on syytäkin harata vastaan riippumatta siitä, mitä sanoo ns. precious feelings. –Ja tämä on jälleen eräs reaktionmudostuksen osuva esimerkki siitä, kuinka sosiaalinen angsti olosuhteiden pakosta kääntyy valinnaksi ja omaksi moraaliseksi ansioksi. Mutta mitä ääniä minun olisi uskottava ja tuoko Nietzschekään tarpeeksi taistelutahtoa?

Vaikka nimeäisinkin tätä omaksi pimeydekseni, se argumentoi kantansa uskottavasti ja vuosia harjaantuneena ihanteena/ohjenuorana se ottaa ohjat itsevarmana käsiinsä, kun tilanne niin vaatii. Lopulta se houkuttaa erakoitumisen syvään syöksykierteeseen, jonka maaperällä se on omimmillaan. Se maaperä on erämaa. Siellä ei kasva mikään ja sinne kuihtuva elämä menee tekemään hidasta kuolemaansa... Jo viime vuonna jotkin masennustestit näyttivät, että kahdeksan vuoden piina olisi jo ehkä takanapäin. Voi, kun kanssaihmiset vielä antaisivat toivoa ja syytä luottaa tarpeeksi. Mutten voi syyttää ketään: siitä aukeaisi ihan oma kaunan tie, joka aikanamme oireilee ihan tarpeeksi ilman omaakin panostani. Ei ehkä pitäisi eristäytyä, mutta paljon se lupaa – tai ei mitään.

Kun seuraavan kerran kuulet puhuttavan mielenterveyden häiriöistä, pysähdy hetkeksi miettimään. Missä mielessä ne ovat oikeastaan sairauksia ja mitä siitä oikeastaan seuraa, kun ajattelemme näin? Henkilö, joka kärsii mielenterveyden häiriöistä, tyypillisesti jumiutuu haitallisiin tuntemuksiin, ajatusrakenteisiin ja asenteisiin. Osa näistä voi toki tulla ikään kuin sairaasti tahtomatta, mutta iso osa näistä on kuitenkin henkilön omia* ajatuksia, sellaisina vapaasti valittuja, aitoja, henkilökohtaisia jne. Mitä käy, kun määrittelemme persoonaan intiimeimminkin kytkeytyneet ajatukset sairaiksi?

*(Kielemme harhauttaa toisinaan päättelemään, että "omistamamme ajatukset" olisivat meistä jotenkin erillisiä niin kuin omistamamme tavarat ovat, jolloin voisimme vaihtaa niitä kuin paitaa aiheuttamatta tällä persoonaamme mitään jälkeä tai vauriota. Samaa harhautusta on Marxin mukaan tehty suhteessa "omistamaamme" työvoimaan, jonka voimme riistosuhteessa kääntää itseämme vastaan myymällä sen toiselle. Jos emme kuitenkaan anna toisten valtaintressien ohjata meitä juuristamme lähtien, voimme nähdä ajatuksemme ja työmmekin kiinteänä osana sitä, mitä aidosti ja eheimmillämme kenties olemme.)

Jos päädyt essentialisoimaan toisen ihmisen minuuden sairaaksi tämän persoonan syvimpiä kolkkia myöten, astut henkilökohtaisen omanarvontunnon alueelle, jossa toista on vähintäänkin helppo loukata. Historiassa tämä itsearvostuksen polkeminen on ollut tuttua mm. (peri)syntien tunnustamiseen liittyvän syyllisyyden iskostamisessa yhteiskunnan hylkiöihin ja väärintekijöihin, tai muuten vain häiritsevästi poikkeaviin yksilöihin. Nykyinen mielenterveystyö on johdonmukainen jatke tälle sielunhoidolle ja hengenviljelylle. Vaan miksi tämä käytäntö on olemassa? Mitä sillä tavoitellaan?

Länsimaita rakentanut kristillinen moraali on käynyt pitkän taipaleen mm. platonisen idealismin kanssa, jossa yhdistävänä tekijänä on ollut tahtona päästä harhaisesta ja viallisesta todellisuudestamme viimeistään lopun aikoina johonkin puhtaampaan ja autenttisempaan, joka on samalla ollut jotain hyvin vastakohtaista kaikelle maanpäälliselle, ylipäätään elämällemme. Elämanvastaisuus on osa sitä strategiaa, jolla ihmisiä pyritään irrottamaan heidän luontaisista tarpeistaan ja pyrkimyksistään. Tämän disorientaation seurauksena he ovat nimittäin otollisempaa kasvualustaa ulkoisille arvoille, interventioille ja kaikenlaisille addiktiivisille tottumuksille silloinkin, kun ne sotivat valtatoimien kohteena olevan yksilön omaa parasta vastaan.

Toki, yleisemmin koko käsitelty dilemma kytkeytynee kompromissien rakentamiseen. On perusteltua, että yksilön on monissa tilanteissa joustettava yhteisön hyväksi. Olen ollut tästä tietoinen vaikka edellä paljon komppasinkin Friedrich Nietzschen ajatuksia. (Olisihan se muutenkin melko ironista, jos ottaisin hänet jonkinlaisena auktoriteettina tässä asiassa.) Ihmiset ovat sosiaalisesti tarvitsevia vaikka se toki tuo monesti omat yhteensopivuusongelmansa. Onhan se myös mahdollista, että Nietzsche vetäytyi defensiivisesti ajatuksiinsa yksilöllisyydestä vain, koska ei elämässään oikein löytänyt yhteistä säveltä muiden kanssa. (Tulkinta Nietzschestä individualistina ei tosin jaa filosofian tutkijoidenkaan konsensusta.)

Joka tapauksessa, edelleen voidaan silti kritisoida: tuoko mielenterveystyö sosiaalisesti tarvitsevaa ihmistä toisten yhteyteen vai sulkeeko se entistä syvemmin potilaiksi stigmatisoituja ihmisriekaleita yhteisöllisestä elämäntavasta, tarjoten korvikkeena lääkkeiksikin kutsuttuja addiktoivia päihteitä tai jotain arbeit macht frei -kuntoutusta. Vastarinta on aina syyllistettävissä: lääkevastaisuus on osa sairaudentunnottoman vakavaa sairaudenkuvaa, jopa psykoottista, demonista. Myös kaikki ne sokeat massat, ketkä peräänkuuluttavat mielenterveyden häiriöiden tunnustamista sairauksina muiden joukossa, ovat antamassa hiljaisen hyväksyntänsä tälle syyllistävälle egon murskauksen moraalijuhlalle. Stressipitoinen mukautumiskyvyttömyys talouden vaatimuksiin toimii tämän kekkerin moottorina. Kun pidämme mielessä ne kaikki tilastot, jotka osoittavat "mielenterveyden häiriöiden" lisääntyvän yhteiskunnassamme, tulemme askel askeleelta lähemmäksi sitä keskiaikaista itsekiellon kulttuuria, jonka luulimme aikoja sitten voittaneemme.

"Mikä on kärsimykseni syynä?" Vaikeita aikoja kokevilla ihmisillä tämä on kenties yhä uudelleen ja uudelleen mielessä toistuva kysymys, joka ei voi jäädä ilman vastausta. Jos vastausta ei löydy (tai ole!), sellainen on keksittävä, järjissä pysymisen takeeksi ainakin, jos ei muuten. Mitä vastauksia sitten itse olen aikojen mittaan keksinyt vastatakseni tähän tarpeeseen? Voi olla, että osa vastauksista on osin kantautunut ulkoakin, mutta tarkastellaanpa muutamaa elämässäni vaikuttanutta selitystapaa.

"Olen vain niin ainutlaatuisen erilainen, ettei elämäni ole siksi helppoa." Tämä kenties ylimieliseltäkin kuulostava defensiivinen selitystapa kehittyi minulla jo varhain nykyäänkin jatkuneen ongelmavyyhdin alussa, kun menin lukioon. Suojauduin uudessa sosiaalispsyykkisessä kriisissä kenties jonkinlaiseen narsistihtavaan omanarvontuntoon. Oman uskottelun ja sosiaalisen peruskokemuksen, ulkopuolisuuden tunteen, välillä oli kuitenkin perusteellinen ristiriita, jonka sovitteleminen vaati paljon psyykkisiä voimavaroja. Saatoin selittää omaa tyhjyyden tunnettani muiden ihmisten tyhmyydellä.

Kuitenkin, kaikkihan ovat erilaisia ja jos yksilöt ryhmissä ovatkin samanlaisia, tämäkin näkökulma katoaa verrattaessa erilaisia ryhmiä (niiden jäsenineen) keskenään. Jos omassa kärsimyksessä vetoaa omaan erilaisuuteen, tulee lähinnä vain mitätöineeksi toisten erilaisuuden ja hädän. Se ei ole rakentavaa: sen lisäksi, että sillä huijaa vain itseä, empatia myös katoaa. Se on lopulta vain puhdas avuttomuuden ilmaus, ei enempää, ei vähempää. (Ääritapaukset päätynevät tosin tässä deprivaatiossaan ottamaan oikeuden käsiinsä, saaden paljon tuhoa aikaan.) Lopulta halusinkin välttyä omaksumasta niitä välinpitämättömyyden piirteitä, joita muissa ihmisissä alun perinkin vihasin (tai projisoin). En halunnut alentua sille tasolle.

Seuraava selitysmalli, joka alkoi minulla myös melko nopeasti tulla tutuksi, oli käytännössä seuraavanlainen: "minussa on jotain essentiaalisesti vialla." Tämä institutionaalisestikin harjoitettu hallintakeino on tuttu Nietzschen kuvauksessa papiston harjoittamasta sairaiden hoitokeinoista (kirjassa Moraalin alkuperästä). Lääketieteen ollessa kehittymätöntä ainoa selitys kärsimykselle oli syyllistää sairaita heidän synneistään ja parannuksen toivossa tarjota pelastusta yksin tyhjästä uskosta. Se, millaisen tien lopulta jouduin koluamaan entisen kotikaupunkini takapajuisissa mielenterveyspalveluissa, muistuttaa kyllä osuvasti noita varhaisen papiston institutionaalisia hallintakeinoja. Kestävän minuuden rakentaminen oli toden teolla kovassa koetuksessa, kun minun mielestäni ja ajatuksistani (kaiken kaikkiaan minuudestani) yritettiin parantaa jotain sairautta pois.

Yhteiskunnassa ongelmallisten ihmisten hallinta ei välttämättä ole kovin pitkälle päässyt. Syntien tilalle on vakiintunut terminologiaan vain sairaus tai ns. mielenterveyden häiriö. Myös yksilökeskeinen syrjäytymispuhe mennee samaan tunkioon. Kaikista korupuheista ja hyväntahtoisista aikeista huolimatta (josta varmasti papistokin aikoinaan oli tunnettu) kyse on kuitenkin ihmistä kurjistavan syyllisyyskulttuurin iskostamisesta. Se on vain keino hallita kärsimystä, ei sen syytä. Varmasti tämä voi monelta osin palvella ihmisen henkistä kasvua (joskin ehkä vain siinä määrin kuin ymmärrämme sen lähinnä suhteellisena käsitteenä mukautua kulloinkin vallitsevan yhteiskunnallisen hegemonian vaatimuksiin). Vaan siinäkö kaikki? Onko vähäosaisten osa todellakin murskata heidän vähäisimmätkin itseluottamuksen rippeet syyllisyyteen hukutettuna, jotta he viimein antautuisivat syyllistäjien intresseihin. (Aiemmin mainittu ylimielisyyskin on oikeastaan vain oman heikkouden piilottelua, ei aitoa itseluottamusta.) Tuo niin usein ihailtu heikkojen nöyryys, paikka taivaista, on vain todellisille hallitsijoille tarjoutuva tilaisuus ylläpitää hallintakeinojensa legitimaatiota. Monesti nämä valtaklikit saattavat sijaita jossain papistoja ja sotehässäköitäkin korkeammalla yhteiskunnan hierarkiassa.

Mutta se sosiaalikommentaarisesta polemiikista (voisin jatkaa tätä loputtomiin). Mikä on sitten kolmas selitys kärsimykselle? Oikeastaan molemmat edelliset selitykset keskittyvät yksilöön, joko ylikorostuneeseen omanarvontuntoon tai ylikorostuneeseen syyllisyyteen. Ensimmäisen synnyttänee yksilön psyykkiset defenssit, jälkimmäisen sosiaalirakenteelliset defenssit (pyrkimyksenä kuitenkin lopulta vaikuttamaan yksilöön). Kärsimys näyttää monesti kuitenkin mielettömältä, vailla mitään eksplisiittistä selitystä. Onko se sitten sitä?

Monet traumoistaan selvinneet kykenevät usein näkemään rankallekin tielleen mielekkään merkityksen ja määränpään. Ehkä voisi siis tuudittautua vain siihen, että tämän kaiken merkitys ehkä joskus valkenee. Ehkä kaikki on vain hintaa jostain arvokkaaksi sittemmin paljastuvasta asiasta. Tulevaisuususko voi kuitenkin salakavalasti kääntyä vikasietotilaan: "Nyt sairastat, olet viallinen, mutta odotahan kun parannut. Sitten olet terve."

Kirjoitettu 23.8.2016 ja siitä hivenen muokattu.

Minulle aikoinaan perusteltiin kuntouttavaan työllistymissuunnitelmaan osallistumista psykoterapiankin ehtona sillä, että ihmisen mielenterveys määritellään kykynä rakastaa ja tehdä työtä (erityisesti jälkimmäistä painotettiin). Kieltäydyin saneluista ja putosin pois kaikista virallisista tukiverkoista. Tuolloin kehitin syvimmät pelkoni yhteiskunnallisista rakenteista (juuri ennen kuin onnekkaasti pääsin opiskelemaan niitä yhteiskuntatutkimuksen tutkinto-ohjelmaan). Minun oli vaikea ymmärtää, kuinka työllistymistoimeenpiteet ratkaisisivat perusteellisemmat ongelmani, jotka olivat työkyvyn sijaan toisaalla, ehkä erityisesti suhteessa rakkauteen tai luottamukseen, joiden merkitystä olisin ensin halunnut elämässäni käsitellä läpi. Perusteellinen epäluuloni kohdistui yhteiskunnallisiin rakenteisiin jo valmiiksi ja mainittu kokemus lietsoi epäluottamusta, jonka keskeisenä narratiivina oli nähdä hyväksikäyttö ennen apua.

Voisiko ihminen saada rakenteilta rakkautta pelkojen sijaan? Voi olla, että tunnustus jossain määrin konkretisoituu vain vuorovaikutuksessa toisten yksilöiden kautta. Se, mistä olen kuitenkin selkeästi yhtä mieltä, näyttäisi olevan se, että kyky rakkauteen on työkykyä ensisijaisempi, ja oikeastaan vieraantumisen seurauksena niitä tavataan erottaa selvärajaisemmin toisistaan. Ymmärrettävästi yksikään palkkatyön hyväksikäytetty orja ei halua sekoittaa työtä ja rakkautta toisiinsa (mikä voisikin johtaa hyvin häiriintyneeseen tapaan rakastaa), mutta kenties vain autenttisessa työssä molempien voidaan sanoa yhdistyvän.

Voi olla, etten vallitsevien rakenteiden puitteissa ehkä koskaan voi tunnustaa rakkauttani niihin ihmisiin, joiden antama sosiaalinen tunnustus on ollut minulle emotionaalisesti korvaamatonta. Haluaisin kuitenkin käyttää oman panokseni kortena välittävien rakenteiden kekoon, tukea yksinäisyyttä lievittävää ja ihmisten ystävyyttä rakentavaa toimintaa (kaiketi jonkinlaisena hyväntekeväisyyteenä), mitä ikinä teenkin. Pelon ja kritiikin sijaan haluaisin omalla työlläni osoittaa yhteiskuntaan sitä (ja vain sitä) rakkautta ja huomiota, jota olen saanut. Jos työnkuvani ei koskaan välittömästi tule sellaista pitämään sisällään, on minun oltava sitäkin tarkempi siinä, mitä reittejä ja rakenteita pitkin viestini välittyy. Tämä ei ole helppoa, mutten halua koskaan antaa elinvoimaa niille rakenteille, jotka elävät vain hyväksikäytöstä ilman toimintaa motivoivaa rakkautta. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kaikilla toimillamme ja valinnoillamme on seurauksensa ja niiden motiivit palautuvat kohteluun, jota sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olemme saaneet osaksemme.

Kuitenkin, ihmisillä liian usein "tee toisille niin kuin itsellesi toivoisit tehtävän" kääntyy muotoon: "tee toisille niin kuin itsellesi on tehty."

Dokumenttielokuvassa Valkoinen Raivo päähenkilö Lauri on ikänsä kiusattu ja syrjitty hylkiö, mutta sittemmin arvostettu kriminaalipsykologian asiantuntija. Lauri ajattelee, että toisin kuin mustan raivon vallassa (jossa suurin osa impulsiivisista väkivaltarikoksista tehdään) valkoinen raivo mahdollistaa kylmän ja analyyttisen joukkomurhaajan mielen. Se ei kuitenkaan kehity vain syrjityksi ja kiusatuksi tulemisen seurauksena vaan vaatii lisäksi traumaattisen kokemuksen (kuten mainitsemani yksinäisyyden). Maahanmuuttotaustaisilla (erityisesti sota-alueilta tulevilla) on luultavasti keskimäärin enemmän traumoja, syrjinnän kokemuksista puhumattakaan, mikä selittäisi viime aikojen tapahtumia Euroopassa.

Minun on vaikea uskoa, että syrjäytyminen sen nykyisessä yhteiskunnallisessa laajudessaan olisi kaiken kaikkiaan seurausta jonkin kemikaalin tai biologisperäisen sairauden vaikutuksesta. Jos muutoin tavalliset ihmiset sairastuvat näihin sairauksiin puhtaasti valintojensa ja elintapojensa pohjalta, yksinäisyys voitaisiin palauttaa niihin; näin individualistisen yhteiskuntamme arvopohjakin kätevästi välttyisi ottamasta sosiaalista vastuuta, kun yksinäisyys voitaisiin kuitata yksilön valinnoilla. Silti, seurallisuus on ihmisen perustarve, jota ihmiset normaalisti toteuttavat ja mikäli sosiaalista kaltoinkohtelua ei ole lainkaan tapahtunut. Silloin lienee vain harvoja syitä, jotka ajaisivat ihmisen omaehtoiseen vetäytymiseen ns. sairaalloisin seurauksin. Ja vaikka ihminen olisi kuinka vammainen, voisi olla ihan tervettä joskus vaatia, että heitäkin otettaisiin paremmin mukaan. Syrjintäilmiö tuskin tyhjenee pelkkään aktiiviseen ulossulkemiseen vaan voi olla passiivistakin. On kuulemma melko normaalia Etelä-Euroopan kulttuureissa, että tuntemattomiltakin yksinäisiltä kysytään, onko kaikki kunnossa. Kulttuurin muuttaminen ei välttämättä ole ainoa ratkaisu eikä ehkä mahdollinenkaan, mutta silti ihmisten mukaan ottamista voitaisiin ehkä helpottaa joillain sosiaalisilla ja rakenteellisilla ratkaisuilla.

Se, mikä minua medikalisoituneessa syrjäytymispuheessa hämmentää on, että meidän pitäisi kohdistaa paljon varoja näiden yksinäisyyttä potevien yksilöiden sairauksien hoitamiseen. Ensinnäkin, en täysin ymmärrä mikä tässä edes on sairautena. Jos muut ihmiset syrjivät ja kiusaavat, minusta on terve reaktio vetäytyä tällaisten vahingollisten ihmisten seurasta. Joskus vetäytyminen voi olla tietenkin ylimitoitettua henkilön psyykkeen kestokykyyn nähden, mutta minkä sille silloin mahtaa, jos vahingollisia ihmisiä on liikaa. Kuinka radikaalisti vaihtoehtoista lähestymistapaa se vaatisi, jos negatiivisten tunteiden medikalisoinnin sijaan esittäisimmekin kysymyksen: mitä jos kiusaaminen on ylimitoitettua? Minusta jokainen kiusaamisteko jo itsessään on ylimitoitettua. En ole kuitenkaan kuullut juuri lainkaan medikalisoivaa puhetta kiusaajien saattamisesta hoitoon (kriminalisoivaa toki on esitetty jonkin verran), joten ehkä ajatus onkin melko radikaali. Miksei kysymystä ole sitten esitetty? Yksi syy on ehkä se, että kiusaajat eivät usein välittömästi uhkaa yhteiskunnan funktionaalisia toimintoja. He saattavat jopa tehdä taloudellisesti edistyksellistä työtä. Joissain tapauksissa ehkä juuri valmius kiusata on auttanut heitä kamppailemaan tietään vaikutusvaltaisempaan asemaan. Eriarvoistuvassa talousjärjestelmässämme tämä tuskin olisi yllätys. Kiusaajien uhrit sen sijaan usein väsyvät ja depressoituvat, eivätkä näe mieltä kantaa kortta kekoon, jonka tarjoamista hedelmistä heitä syrjitään joka tapauksessa. Tästä seuraa: sen sijaan, että yhteiskunnassa sanktioitaisiin ja hoidettaisiin kiusaajien toimintaa, tämä sääntely kohdistetaan kiusattuihin. Pahimmillaan kuntouttavalla työtoiminnallakin ehtoineen ja sanktioineen uusinnetaan kiusaamisen rakenteellista kierrettä.

En tosin väitä, että esittelemäni näkökulma olisi hedelmällinen. Onko sillä lopulta niin väliä kriminalisoidaanko vai medikalisoidaanko kiusaajia vai kiusattuja? Joka tapauksessa olisimme vain käsittelemässä kiusaamisilmiön seurauksia, parantamassa sairauden haavoja tai pahemmassa tapauksessa pommitelemassa syytteleviä sormia puolin ja toisin. Sairauksia ei koskaan voiteta täysin sillä, että etsimme kiperimmät haavakohdat ja patologisoimme kaikkea mahdollista. Paras keino päihittää sairauksia on olla sairastumatta, elää terveellisesti. Yksinäisyys, syrjintä ja kiusaaminen ovat yhdessä vaikeasti hahmotettava spektri epäsosiaalisuuden eri asteista. Yhteisöllisyys ja sosiaalisuus sen sijaan ovat tämän selkeä vastavoima. Paremmalla tiedolla siitä, kuinka ne saataisiin rakentavammin toimimaan vaikeimmissakin tilanteissa, monelta häiriökäyttäytymiseltä voitaisiin välttyä.