Joka tapauksessa, mieltäni askarruttaa voimat, jotka vetävät minua eri suuntiin. Niiden voimasuhteet vaihtelevat tilanteesta riippuen. Kyse on lopulta asketismista ja addiktiosta. Olen pitkään miettinyt, että erilaiset toistokäyttäytymisen haitalliset muodot ovat vain korvikkeita sosiaalisen elämän hajanaisuuteen tms. (Ajatuksen teoria on eräältä addiktiotutkija B.K. Alexanderilta.) Vaikka tällainen idealistinen ote minulla pyrkisikin kohti tällaista ihmissuhteiden tuoman turvan ideaalia, vanha viholliseni ottaa vallan aina uudelleen ja uudelleen. Realismissaan tai pessimismissään (voimasuhteideni konstituoimasta narratiivista riippuen) se sanoo, ettei sosiaaliseen elämään ole luottamista, ja on mahdollista löytää kiintymyksen korvike muualta, ei kohdallani päihteistä, mutta vaikka taiteesta ja opinnoistani. Niihin minua kannustetaan joka tapauksessa kuitenkin. Tsemppiä, tsemppiä, kun tärkeällä asialla ollaan!

Kyllähän sitä paitsi näen ystäviä ja tuttuja, melko säännöllisestikin jopa. Ei varmaan riitä tosin kuin viikko tai pari yksinäisyyttä/epäonnea sosiaalisissa tilanteissa, niin kytkin kääntyy ja teoriat lähtevät taas laukkaamaan. Eihän aivot tunnista eroa edes rakkauden ja vahvojen huumeidenkaan välillä. Millä perusteella addiktio on silloin korvike ja sosiaalinen kiintymys jokin ihme perustarve? Sosiaalisuus on addiktiota. Tai onko jopa niin, että Freudia kompaten kyseessä onkin vain vanha kunnon lisääntymisvietti? Ylikansoitus ja muut päälle, niin on syytäkin harata vastaan riippumatta siitä, mitä sanoo ns. precious feelings. –Ja tämä on jälleen eräs reaktionmudostuksen osuva esimerkki siitä, kuinka sosiaalinen angsti olosuhteiden pakosta kääntyy valinnaksi ja omaksi moraaliseksi ansioksi. Mutta mitä ääniä minun olisi uskottava ja tuoko Nietzschekään tarpeeksi taistelutahtoa?

Vaikka nimeäisinkin tätä omaksi pimeydekseni, se argumentoi kantansa uskottavasti ja vuosia harjaantuneena ihanteena/ohjenuorana se ottaa ohjat itsevarmana käsiinsä, kun tilanne niin vaatii. Lopulta se houkuttaa erakoitumisen syvään syöksykierteeseen, jonka maaperällä se on omimmillaan. Se maaperä on erämaa. Siellä ei kasva mikään ja sinne kuihtuva elämä menee tekemään hidasta kuolemaansa... Jo viime vuonna jotkin masennustestit näyttivät, että kahdeksan vuoden piina olisi jo ehkä takanapäin. Voi, kun kanssaihmiset vielä antaisivat toivoa ja syytä luottaa tarpeeksi. Mutten voi syyttää ketään: siitä aukeaisi ihan oma kaunan tie, joka aikanamme oireilee ihan tarpeeksi ilman omaakin panostani. Ei ehkä pitäisi eristäytyä, mutta paljon se lupaa – tai ei mitään.

*(Kielemme harhauttaa toisinaan päättelemään, että "omistamamme ajatukset" olisivat meistä jotenkin erillisiä niin kuin omistamamme tavarat ovat, jolloin voisimme vaihtaa niitä kuin paitaa aiheuttamatta tällä persoonaamme mitään jälkeä tai vauriota. Samaa harhautusta on Marxin mukaan tehty suhteessa "omistamaamme" työvoimaan, jonka voimme riistosuhteessa kääntää itseämme vastaan myymällä sen toiselle. Jos emme kuitenkaan anna toisten valtaintressien ohjata meitä juuristamme lähtien, voimme nähdä ajatuksemme ja työmmekin kiinteänä osana sitä, mitä aidosti ja eheimmillämme kenties olemme.)

Jos päädyt essentialisoimaan toisen ihmisen minuuden sairaaksi tämän persoonan syvimpiä kolkkia myöten, astut henkilökohtaisen omanarvontunnon alueelle, jossa toista on vähintäänkin helppo loukata. Historiassa tämä itsearvostuksen polkeminen on ollut tuttua mm. (peri)syntien tunnustamiseen liittyvän syyllisyyden iskostamisessa yhteiskunnan hylkiöihin ja väärintekijöihin, tai muuten vain häiritsevästi poikkeaviin yksilöihin. Nykyinen mielenterveystyö on johdonmukainen jatke tälle sielunhoidolle ja hengenviljelylle. Vaan miksi tämä käytäntö on olemassa? Mitä sillä tavoitellaan?

Länsimaita rakentanut kristillinen moraali on käynyt pitkän taipaleen mm. platonisen idealismin kanssa, jossa yhdistävänä tekijänä on ollut tahtona päästä harhaisesta ja viallisesta todellisuudestamme viimeistään lopun aikoina johonkin puhtaampaan ja autenttisempaan, joka on samalla ollut jotain hyvin vastakohtaista kaikelle maanpäälliselle, ylipäätään elämällemme. Elämanvastaisuus on osa sitä strategiaa, jolla ihmisiä pyritään irrottamaan heidän luontaisista tarpeistaan ja pyrkimyksistään. Tämän disorientaation seurauksena he ovat nimittäin otollisempaa kasvualustaa ulkoisille arvoille, interventioille ja kaikenlaisille addiktiivisille tottumuksille silloinkin, kun ne sotivat valtatoimien kohteena olevan yksilön omaa parasta vastaan.

Toki, yleisemmin koko käsitelty dilemma kytkeytynee kompromissien rakentamiseen. On perusteltua, että yksilön on monissa tilanteissa joustettava yhteisön hyväksi. Olen ollut tästä tietoinen vaikka edellä paljon komppasinkin Friedrich Nietzschen ajatuksia. (Olisihan se muutenkin melko ironista, jos ottaisin hänet jonkinlaisena auktoriteettina tässä asiassa.) Ihmiset ovat sosiaalisesti tarvitsevia vaikka se toki tuo monesti omat yhteensopivuusongelmansa. Onhan se myös mahdollista, että Nietzsche vetäytyi defensiivisesti ajatuksiinsa yksilöllisyydestä vain, koska ei elämässään oikein löytänyt yhteistä säveltä muiden kanssa. (Tulkinta Nietzschestä individualistina ei tosin jaa filosofian tutkijoidenkaan konsensusta.)

Joka tapauksessa, edelleen voidaan silti kritisoida: tuoko mielenterveystyö sosiaalisesti tarvitsevaa ihmistä toisten yhteyteen vai sulkeeko se entistä syvemmin potilaiksi stigmatisoituja ihmisriekaleita yhteisöllisestä elämäntavasta, tarjoten korvikkeena lääkkeiksikin kutsuttuja addiktoivia päihteitä tai jotain arbeit macht frei -kuntoutusta. Vastarinta on aina syyllistettävissä: lääkevastaisuus on osa sairaudentunnottoman vakavaa sairaudenkuvaa, jopa psykoottista, demonista. Myös kaikki ne sokeat massat, ketkä peräänkuuluttavat mielenterveyden häiriöiden tunnustamista sairauksina muiden joukossa, ovat antamassa hiljaisen hyväksyntänsä tälle syyllistävälle egon murskauksen moraalijuhlalle. Stressipitoinen mukautumiskyvyttömyys talouden vaatimuksiin toimii tämän kekkerin moottorina. Kun pidämme mielessä ne kaikki tilastot, jotka osoittavat "mielenterveyden häiriöiden" lisääntyvän yhteiskunnassamme, tulemme askel askeleelta lähemmäksi sitä keskiaikaista itsekiellon kulttuuria, jonka luulimme aikoja sitten voittaneemme.

"Olen vain niin ainutlaatuisen erilainen, ettei elämäni ole siksi helppoa." Tämä kenties ylimieliseltäkin kuulostava defensiivinen selitystapa kehittyi minulla jo varhain nykyäänkin jatkuneen ongelmavyyhdin alussa, kun menin lukioon. Suojauduin uudessa sosiaalispsyykkisessä kriisissä kenties jonkinlaiseen narsistihtavaan omanarvontuntoon. Oman uskottelun ja sosiaalisen peruskokemuksen, ulkopuolisuuden tunteen, välillä oli kuitenkin perusteellinen ristiriita, jonka sovitteleminen vaati paljon psyykkisiä voimavaroja. Saatoin selittää omaa tyhjyyden tunnettani muiden ihmisten tyhmyydellä.

Kuitenkin, kaikkihan ovat erilaisia ja jos yksilöt ryhmissä ovatkin samanlaisia, tämäkin näkökulma katoaa verrattaessa erilaisia ryhmiä (niiden jäsenineen) keskenään. Jos omassa kärsimyksessä vetoaa omaan erilaisuuteen, tulee lähinnä vain mitätöineeksi toisten erilaisuuden ja hädän. Se ei ole rakentavaa: sen lisäksi, että sillä huijaa vain itseä, empatia myös katoaa. Se on lopulta vain puhdas avuttomuuden ilmaus, ei enempää, ei vähempää. (Ääritapaukset päätynevät tosin tässä deprivaatiossaan ottamaan oikeuden käsiinsä, saaden paljon tuhoa aikaan.) Lopulta halusinkin välttyä omaksumasta niitä välinpitämättömyyden piirteitä, joita muissa ihmisissä alun perinkin vihasin (tai projisoin). En halunnut alentua sille tasolle.

Seuraava selitysmalli, joka alkoi minulla myös melko nopeasti tulla tutuksi, oli käytännössä seuraavanlainen: "minussa on jotain essentiaalisesti vialla." Tämä institutionaalisestikin harjoitettu hallintakeino on tuttu Nietzschen kuvauksessa papiston harjoittamasta sairaiden hoitokeinoista (kirjassa Moraalin alkuperästä). Lääketieteen ollessa kehittymätöntä ainoa selitys kärsimykselle oli syyllistää sairaita heidän synneistään ja parannuksen toivossa tarjota pelastusta yksin tyhjästä uskosta. Se, millaisen tien lopulta jouduin koluamaan entisen kotikaupunkini takapajuisissa mielenterveyspalveluissa, muistuttaa kyllä osuvasti noita varhaisen papiston institutionaalisia hallintakeinoja. Kestävän minuuden rakentaminen oli toden teolla kovassa koetuksessa, kun minun mielestäni ja ajatuksistani (kaiken kaikkiaan minuudestani) yritettiin parantaa jotain sairautta pois.

Yhteiskunnassa ongelmallisten ihmisten hallinta ei välttämättä ole kovin pitkälle päässyt. Syntien tilalle on vakiintunut terminologiaan vain sairaus tai ns. mielenterveyden häiriö. Myös yksilökeskeinen syrjäytymispuhe mennee samaan tunkioon. Kaikista korupuheista ja hyväntahtoisista aikeista huolimatta (josta varmasti papistokin aikoinaan oli tunnettu) kyse on kuitenkin ihmistä kurjistavan syyllisyyskulttuurin iskostamisesta. Se on vain keino hallita kärsimystä, ei sen syytä. Varmasti tämä voi monelta osin palvella ihmisen henkistä kasvua (joskin ehkä vain siinä määrin kuin ymmärrämme sen lähinnä suhteellisena käsitteenä mukautua kulloinkin vallitsevan yhteiskunnallisen hegemonian vaatimuksiin). Vaan siinäkö kaikki? Onko vähäosaisten osa todellakin murskata heidän vähäisimmätkin itseluottamuksen rippeet syyllisyyteen hukutettuna, jotta he viimein antautuisivat syyllistäjien intresseihin. (Aiemmin mainittu ylimielisyyskin on oikeastaan vain oman heikkouden piilottelua, ei aitoa itseluottamusta.) Tuo niin usein ihailtu heikkojen nöyryys, paikka taivaista, on vain todellisille hallitsijoille tarjoutuva tilaisuus ylläpitää hallintakeinojensa legitimaatiota. Monesti nämä valtaklikit saattavat sijaita jossain papistoja ja sotehässäköitäkin korkeammalla yhteiskunnan hierarkiassa.

Mutta se sosiaalikommentaarisesta polemiikista (voisin jatkaa tätä loputtomiin). Mikä on sitten kolmas selitys kärsimykselle? Oikeastaan molemmat edelliset selitykset keskittyvät yksilöön, joko ylikorostuneeseen omanarvontuntoon tai ylikorostuneeseen syyllisyyteen. Ensimmäisen synnyttänee yksilön psyykkiset defenssit, jälkimmäisen sosiaalirakenteelliset defenssit (pyrkimyksenä kuitenkin lopulta vaikuttamaan yksilöön). Kärsimys näyttää monesti kuitenkin mielettömältä, vailla mitään eksplisiittistä selitystä. Onko se sitten sitä?

Monet traumoistaan selvinneet kykenevät usein näkemään rankallekin tielleen mielekkään merkityksen ja määränpään. Ehkä voisi siis tuudittautua vain siihen, että tämän kaiken merkitys ehkä joskus valkenee. Ehkä kaikki on vain hintaa jostain arvokkaaksi sittemmin paljastuvasta asiasta. Tulevaisuususko voi kuitenkin salakavalasti kääntyä vikasietotilaan: "Nyt sairastat, olet viallinen, mutta odotahan kun parannut. Sitten olet terve."

Minulle aikoinaan perusteltiin kuntouttavaan työllistymissuunnitelmaan osallistumista psykoterapiankin ehtona sillä, että ihmisen mielenterveys määritellään kykynä rakastaa ja tehdä työtä (erityisesti jälkimmäistä painotettiin). Kieltäydyin saneluista ja putosin pois kaikista virallisista tukiverkoista. Tuolloin kehitin syvimmät pelkoni yhteiskunnallisista rakenteista (juuri ennen kuin onnekkaasti pääsin opiskelemaan niitä yhteiskuntatutkimuksen tutkinto-ohjelmaan). Minun oli vaikea ymmärtää, kuinka työllistymistoimeenpiteet ratkaisisivat perusteellisemmat ongelmani, jotka olivat työkyvyn sijaan toisaalla, ehkä erityisesti suhteessa rakkauteen tai luottamukseen, joiden merkitystä olisin ensin halunnut elämässäni käsitellä läpi. Perusteellinen epäluuloni kohdistui yhteiskunnallisiin rakenteisiin jo valmiiksi ja mainittu kokemus lietsoi epäluottamusta, jonka keskeisenä narratiivina oli nähdä hyväksikäyttö ennen apua.

Voisiko ihminen saada rakenteilta rakkautta pelkojen sijaan? Voi olla, että tunnustus jossain määrin konkretisoituu vain vuorovaikutuksessa toisten yksilöiden kautta. Se, mistä olen kuitenkin selkeästi yhtä mieltä, näyttäisi olevan se, että kyky rakkauteen on työkykyä ensisijaisempi, ja oikeastaan vieraantumisen seurauksena niitä tavataan erottaa selvärajaisemmin toisistaan. Ymmärrettävästi yksikään palkkatyön hyväksikäytetty orja ei halua sekoittaa työtä ja rakkautta toisiinsa (mikä voisikin johtaa hyvin häiriintyneeseen tapaan rakastaa), mutta kenties vain autenttisessa työssä molempien voidaan sanoa yhdistyvän.

Voi olla, etten vallitsevien rakenteiden puitteissa ehkä koskaan voi tunnustaa rakkauttani niihin ihmisiin, joiden antama sosiaalinen tunnustus on ollut minulle emotionaalisesti korvaamatonta. Haluaisin kuitenkin käyttää oman panokseni kortena välittävien rakenteiden kekoon, tukea yksinäisyyttä lievittävää ja ihmisten ystävyyttä rakentavaa toimintaa (kaiketi jonkinlaisena hyväntekeväisyyteenä), mitä ikinä teenkin. Pelon ja kritiikin sijaan haluaisin omalla työlläni osoittaa yhteiskuntaan sitä (ja vain sitä) rakkautta ja huomiota, jota olen saanut. Jos työnkuvani ei koskaan välittömästi tule sellaista pitämään sisällään, on minun oltava sitäkin tarkempi siinä, mitä reittejä ja rakenteita pitkin viestini välittyy. Tämä ei ole helppoa, mutten halua koskaan antaa elinvoimaa niille rakenteille, jotka elävät vain hyväksikäytöstä ilman toimintaa motivoivaa rakkautta. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Kaikilla toimillamme ja valinnoillamme on seurauksensa ja niiden motiivit palautuvat kohteluun, jota sosiaalisessa vuorovaikutuksessa olemme saaneet osaksemme.

Kuitenkin, ihmisillä liian usein "tee toisille niin kuin itsellesi toivoisit tehtävän" kääntyy muotoon: "tee toisille niin kuin itsellesi on tehty."

Minun on vaikea uskoa, että syrjäytyminen sen nykyisessä yhteiskunnallisessa laajudessaan olisi kaiken kaikkiaan seurausta jonkin kemikaalin tai biologisperäisen sairauden vaikutuksesta. Jos muutoin tavalliset ihmiset sairastuvat näihin sairauksiin puhtaasti valintojensa ja elintapojensa pohjalta, yksinäisyys voitaisiin palauttaa niihin; näin individualistisen yhteiskuntamme arvopohjakin kätevästi välttyisi ottamasta sosiaalista vastuuta, kun yksinäisyys voitaisiin kuitata yksilön valinnoilla. Silti, seurallisuus on ihmisen perustarve, jota ihmiset normaalisti toteuttavat ja mikäli sosiaalista kaltoinkohtelua ei ole lainkaan tapahtunut. Silloin lienee vain harvoja syitä, jotka ajaisivat ihmisen omaehtoiseen vetäytymiseen ns. sairaalloisin seurauksin. Ja vaikka ihminen olisi kuinka vammainen, voisi olla ihan tervettä joskus vaatia, että heitäkin otettaisiin paremmin mukaan. Syrjintäilmiö tuskin tyhjenee pelkkään aktiiviseen ulossulkemiseen vaan voi olla passiivistakin. On kuulemma melko normaalia Etelä-Euroopan kulttuureissa, että tuntemattomiltakin yksinäisiltä kysytään, onko kaikki kunnossa. Kulttuurin muuttaminen ei välttämättä ole ainoa ratkaisu eikä ehkä mahdollinenkaan, mutta silti ihmisten mukaan ottamista voitaisiin ehkä helpottaa joillain sosiaalisilla ja rakenteellisilla ratkaisuilla.

Se, mikä minua medikalisoituneessa syrjäytymispuheessa hämmentää on, että meidän pitäisi kohdistaa paljon varoja näiden yksinäisyyttä potevien yksilöiden sairauksien hoitamiseen. Ensinnäkin, en täysin ymmärrä mikä tässä edes on sairautena. Jos muut ihmiset syrjivät ja kiusaavat, minusta on terve reaktio vetäytyä tällaisten vahingollisten ihmisten seurasta. Joskus vetäytyminen voi olla tietenkin ylimitoitettua henkilön psyykkeen kestokykyyn nähden, mutta minkä sille silloin mahtaa, jos vahingollisia ihmisiä on liikaa. Kuinka radikaalisti vaihtoehtoista lähestymistapaa se vaatisi, jos negatiivisten tunteiden medikalisoinnin sijaan esittäisimmekin kysymyksen: mitä jos kiusaaminen on ylimitoitettua? Minusta jokainen kiusaamisteko jo itsessään on ylimitoitettua. En ole kuitenkaan kuullut juuri lainkaan medikalisoivaa puhetta kiusaajien saattamisesta hoitoon (kriminalisoivaa toki on esitetty jonkin verran), joten ehkä ajatus onkin melko radikaali. Miksei kysymystä ole sitten esitetty? Yksi syy on ehkä se, että kiusaajat eivät usein välittömästi uhkaa yhteiskunnan funktionaalisia toimintoja. He saattavat jopa tehdä taloudellisesti edistyksellistä työtä. Joissain tapauksissa ehkä juuri valmius kiusata on auttanut heitä kamppailemaan tietään vaikutusvaltaisempaan asemaan. Eriarvoistuvassa talousjärjestelmässämme tämä tuskin olisi yllätys. Kiusaajien uhrit sen sijaan usein väsyvät ja depressoituvat, eivätkä näe mieltä kantaa kortta kekoon, jonka tarjoamista hedelmistä heitä syrjitään joka tapauksessa. Tästä seuraa: sen sijaan, että yhteiskunnassa sanktioitaisiin ja hoidettaisiin kiusaajien toimintaa, tämä sääntely kohdistetaan kiusattuihin. Pahimmillaan kuntouttavalla työtoiminnallakin ehtoineen ja sanktioineen uusinnetaan kiusaamisen rakenteellista kierrettä.

En tosin väitä, että esittelemäni näkökulma olisi hedelmällinen. Onko sillä lopulta niin väliä kriminalisoidaanko vai medikalisoidaanko kiusaajia vai kiusattuja? Joka tapauksessa olisimme vain käsittelemässä kiusaamisilmiön seurauksia, parantamassa sairauden haavoja tai pahemmassa tapauksessa pommitelemassa syytteleviä sormia puolin ja toisin. Sairauksia ei koskaan voiteta täysin sillä, että etsimme kiperimmät haavakohdat ja patologisoimme kaikkea mahdollista. Paras keino päihittää sairauksia on olla sairastumatta, elää terveellisesti. Yksinäisyys, syrjintä ja kiusaaminen ovat yhdessä vaikeasti hahmotettava spektri epäsosiaalisuuden eri asteista. Yhteisöllisyys ja sosiaalisuus sen sijaan ovat tämän selkeä vastavoima. Paremmalla tiedolla siitä, kuinka ne saataisiin rakentavammin toimimaan vaikeimmissakin tilanteissa, monelta häiriökäyttäytymiseltä voitaisiin välttyä.

Tällä hetkellä penaaliyhteiskuntamme tylsimmät kynät ehdottavat ratkaisuna terrorismiin aselakien tiukennuksia ja rajojen sulkemista. Väkivalta löytää tiensä, jos ei lakien sääntelemistä aseista, niin nyrkeistä viimeistään (tai deepwebin asemarkkinoilta). Useimmat viimeaikaisista tekijöistä ovat myös jo vuosia asuneet Euroopassa, joten emme voi teeskennellä, että ongelmia olisi vain oman yhteiskuntamme ulkopuolella. Toki, kun meillä on jo valmiiksi näitä mainittuja ongelmia, on perusteltua sanoa, ettei meillä mahdollisesti ole resursseja ottaa hirveästi pakolaisia vastaan. Vaakakupissa on tällöin kaksi huonoa vaihtoehtoa: otetaan riskejä ja autetaan hädässä olevia vaihtelevalla menestyksellä, tai jätetään auttamatta. Tähän en nyt kuitenkaan ota kantaa.

Palataan yksinäisten susien ongelmaan. Kuten on huomattu, niitä löytyy niin kantaväestöstä kuin eri polvien maahanmuuttajista. Ei ole siis mitään erityistä paikkaa tai kansaa, josta näitä tulee, mutta mistä niitä sitten tulee? Individualistisessa kulttuurissamme yksinäisille susille on ainakin yksi selvä kasvualusta, yksinäisyys. Se jo itsessään luo aggressiota. Monia haudataan jo ilman saattueita. Vähempikin ahdistaa, jos rupeaa omalta kohdalta pelkäämään. Luultavasti järkyttävinkään onnettomuus ja trauma ei jätä mainittavia pysyviä vaurioita, niin kauan kuin ihminen saa välittömästi apua ja tukea yhteisöltään, eräänlaista jälkipuintia (debriefing). Väittäisin siis, että yksinäisyys on eräänlainen trauman arkkityyppi; se monesti jää muistuttamaan hädästä, kun sosiaalinen tuki ei ole hätää lievittämässä. Se on haava myös itsessään, joka satuttaa ilman ainuttakaan nyrkkiä ja solvaavaa sanaa. Siksi se on haavoista puhtain. Kärsimyskokemus on sen ainoa tunnuspiirre, koska mitään muuta siitä ei ole tunnistettavissa. Niin se myös kaikista haavoista ja traumoista jää ulkopuolisilta helpoiten tunnistamatta.

Yksinäisyys on yhteiskuntamme suuri kriisi, ellei suurin. Vaan mistä se johtuu? Olen miettinyt asiaa viime aikoina paljon. Eräs selitys saattaa olla se, että ystäväpiiriemme määrää rajoittavan Dunbarin luvun seurauksena ihmiset maksimoivat ystävämarkkinoiltaan itselleen mieluisimman paketin, jolloin työelämäkontaktien ja muiden hyötyjen perusteella kilpailukyvyttömimmät putoavat pelistä ja sosiaalisesti onnistuneiden kiintiöt täyttyvät. Oli miten oli, nämä syrjäytetyt harvoin löytävät toisiaan paitsi ehkä esim. osastoilla, joissa syrjäytymisen kokemus pahimmillaan ehkä löytääkin omaa vihakuplaansa rakentavan vertaistuen sijaan. Oli kyse sitten osastoista, oppilaitoksista (tai missä hyvänsä yksinäiset ottavatkaan osumaa), syrjäytyminen on luultavimmin ollut seurausta syrjäyttävistä käytännöistä: syrjimisestä ja kiusaamisesta.

Ristiriitojani ja paineitani syventää se, etten toimi ja aseta arvoja, kuten muut. Minähän voisin monetisoida taiteelliset projektini, voisin opiskella enemmän päätoimisesti ja keskittyä työelämärelevantteihin asioihin, voisin vähän kallistaa kuppia ja nollata päätä, voisin mennä someen ja verkostoitua siellä niihin ihmisiin, jotka elämääni kuuluvat ns. määritelmän mukaan (esim. sukulaiset) ja voisin määritellä elämäntilannettani enemmän yleisesti ymmärretyssä normatiivisessa käsitteistössä (kuten parisuhdestatuksilla). Näin en silti tee. Päällisin puolin teen elämästäni melko vaikeaa, mutta minulla lienee siihen jotkin hienot syyni.

En myöskään voi pakottaa muita elämään omissa normeissani, koska sen lisäksi, että muut ovat tapoihinsa tottuneet, heillä lienee niihin myös omat syynsä siinä missä minullakin omiini. Jos jään yksin arvojeni kanssa, se on vähän voi voi. Ketään ei voi pakottaa seuraajakseni. Siihen minulla ei ole oikeutta, koska kaikki ovat vapaita elämään sellaista elämää kuin parhaaksi katsovat, luonnon ja sosiaalisten rajojen puitteissa tietenkin.

Olenko omille visioilleni liian ehdoton ja vaativa vai onko kyseessä vain puhdas sosiaalinen konflikti? Kysymys on siis siitä, tekeekö ongelmasta individualistisen vai sosiaalisen. Jälkimmäisessä välttyisin omasta vastuustani. Vaan miten sosiaalisia konflikteja pitäisi ratkaista? Pitäisikö jokaiselle natsille tarjota kansallissosialistista utopiaa? Sosiaalisissa järjestelmissä on heikkoutena se, että karkeasti ottaen kussakin kontekstissa voidaan ylläpitää vain yhtä tai muutamaa järjestelmää kerrallaan, koska kaikkia ei voi sosialisoida kaikkeen ja monet järjestelmistä ovat keskenään yhteensopimattomia. Seurauksena yksilöistä osa voittaa ja osa häviää. Sosiaalinen konflikti on väistämätön niin kauan kuin ihmiset ovat erilaisia.

Vaikka tulen monien kavereideni kanssa toimeen joissain jaetuissa asioissa, kuten musiikissa ja videopeleissä, monet sosiaaliset perustekijät jäävät ilman vastakaikua: yleisesti tavat järjestää talous ja läheiset ihmissuhteet. Elämä ehkä olisi helpompaa, jos vallitsisi muut järjestelmät, mutta näin ei ole eikä oikein mahda minkään. Jokainen järjestelmä aina suosii ja potkii tiettyjä ihmisiä tietyissä asioissa, mutta niin sen on kai aina tuomittu menemään... Onko ainoa vaihtoehtoni sopeutua vai onko minulla mitään perustetta elätellä toiveitani mahdollisesta muutoksesta?

Durkheim ajatteli, että jumalia palvovat yhteisöt oikeastaan palvelivat jumalissa heidän yhteisönsä henkilöitymää. Minulle puolestaan tämä jumalainen suuri arvo oli läpinäkyvämmin yhteisö itse tai tarkemmin, yhteisöltä saatava tunnustus. Kuitenkin Nietzschen sanoin tämä "Jumala on kuollut". En anna arvoa yhteisöjen nykymaailmassa monille tavallisesti arvostamille asioille (talouskasvulle, työnteolle, ihmissuhdenormeille, populaarikulttuurin estetiikalle jne.), mutta toisaalta tilallekaan ei ole tullut mitään niin suurta, joka olisi voinut korvata tuon suuren yhteisön suuren arvon.

Tein projektejani (akateemisia ja taiteellisia) alun perin suuren tunnustuksen toivossa. Tekeminen ei ole loppunut vaikka niitä motivoiva yhteisön implisiittinen arvostus onkin hävinnyt. Raadan vain tottumuksesta johonkin, mitä ei enää ole. Miksi?

Se on tiedossa, että koin epäoikeudenmukaisuutta aiemmissa hoitokontakteissani, mutten minä silti oikeassakaan ollut. Kuuluu sääntöihin ja yhteiskuntasopimukseemme, että työtä on velvollista vastaanottaa jne. Terapiankin tehtävä olisi palauttaa tämän yhteiskunnan legitimaatio osaksi sosialisoituja arvojani, mikä asettanee minulla pessimistisen odotteen terapian onnistumista kohtaan. Ongelma on se, että tämän legitimaation myöntämisen (säännön sisäistämisen) myötä luopuisin omista arvoistani ja sitä kautta siitä viimeisestäkin uskosta, että yhteisö olisi juuri minun tukena ja minun tarpeitani varten olemassa; etten olisin vain toissijainen väline muita varten ilman mitään omaa arvoa ja tahtoa. Tämä on toki itsekästä ajattelua, joka painostaa minua mitätöimään myös omienkin arvojeni legitimointia, jolloin minulla ei olisi enää yhtään mitään.

Onko osa ongelmastani sitä, että kiinnyn liikaa omiin arvoihini enkä osaa uhrautua oikeasti muiden arvojen eteen? Altruistiset perusteluni ovat kuitenkin sitä, että olisi kaikkien edun mukaista, ettei suuresti rajoittavia ja epätasaisesti jakautuvia pakkoja asetettaisi yksilöille; että pyyteettömästi kuunneltaisiin niitä, ketkä tukea tarvitsisivat ja sen pohjalta vasta muotoiltaisiin ehdot konsensuksessa. Tämä ei kuitenkaan aina näyttäisi olevan mahdollista. Onko kyse joidenkin resurssien riittämättömyydestä vai mistä?

Jos haluan lopun tälle lojumiselle tai ylipäätään jonkin muutoksen elämääni, niin onko minun muutettava persoonaani vai periaatteitani? Vaihtoehtoisesti molempia tai ei kumpaankaan, jolloin ainoa ratkaisu muutokselle olisi alter ego. Miksi päädyin miettimään edes kysymystä? Eikö elämäni ole ihan kivaa näinkin?

Todellisuus on se, että opiskelen tällä hetkellä ja se on vain tilapäinen asema elämässäni. Jopa sellaisenaankin sille kantautuu ulkoa paineita mm. opintotukileikkausten muodossa. Suurin pelkoni on kuitenkin se nykyisiä opintojani edeltänyt tila, mikä minua mahdollisesti odottaisi opintojen jälkeen, jos minulla ei olisi mitään suunnitelmaa elämäni varalle. Kyllähän minulla jokin suunnitelma on pakko olla; onhan minulla kuitenkin aika selkeitä visioita siitä, mitä haluan elämässäni tehdä ja mitä en ainakaan halua tehdä. Suunnitelmaa kiperämpi on kuitenkin askel toteuttamiseen. Vasta siinä suunnitelmien realistisuus punnitaan ja onhan tuo tullut jo monta kertaa karvaasti vastaan. Yhteistyöprojektini eivät koskaan ota tuulta alleen. Tämä käy aina selväksi ennen pitkää.

Tietyssä mielessä kyse olisi suunnan valitsemisesta. Kyse olisi sitä myötä myös itseni tyrkyttämisestäkin. Ts. jos päädyn tekemään esim. musiikkia -> yhteys levy-yhtiöihin tai muihin tahoihin, jotka laittaa asiat "oikeasti" rullaamaan ja rahat virtaamaan. Tästä on kuitenkin tullut minulle täysin mahdoton ajatus. Olen kaiketi ajatellut, että niin kauan, kun jaan tekeleitäni vapaasti netissä, kaikki voittavat. Jokin kuitenkin mättää, mutta mikä? Teen niin kuin ajattelen, käytän avoimen lähdekoodin alustoja niin paljon kuin mahdollista ja pyrin vastaavasti jakamaan tuotokseni vapaasti. Ne ovat saatavilla vaikkei ehkä näkyvillä johtuen siitä, etten halua lähteä kilpailemaan näkyvyydestä ja siten polkea muiden mahdollisuuksia menestyä. Haluan olla oikeudenmukainen hinnalla millä hyvänsä.

Omat piiperrykseni eivät tietenkään sellaisena kiinnosta ketään. Tarjontaa löytyy netistä yllin kyllin ilmaistenkin puolelta. Oleellista olisi siis liittoutua joihinkin tiimeihin ja tehdä sitä kautta jotain mullistavampaa, kun ryhmä saa suurempia asioita aikaan. No, tätä olen yrittänyt jo saatanan monta kertaa ja edelleen kurjalta näyttää. Tämänkin hetken ainoa yhteisöprojektini (bändi) vaikuttaa tulevaisuudeltaan epävarmalta viritelmältä, josta tuskin tulee tällä menolla yhtään mitään, jos jotain ratkaisevaa liikettä ei tehdä. Yksinkin voi toki menestyä, jos markkinoi tekeleitään. Tässä tullaan taas kilpailun alueelle ja sitä minä en halua. Ihmisillä pitäisi olla oikeus elantoon ja tehdä elämällään mitä tekeekään. Sitä paitsi, kyllä minä teen jotain rakentavaa. Olenhan minä aina nähnyt vaivaa projektieni eteen. Mistä nyt kiikastaa?

Ensinnäkin, minulla ei ole suunnitelmaa elannon hankkimisen (ammatin) varalle. Minulla ei myöskään ole riittäviä tukiverkkoja, joiden kautta asiat voisi aina mennä eteenpäin, tarvitsisin sitten mitä hyvänsä. Ei ole rahaa eikä suhteita. Niin kauan kuin tämä tila jatkuu, syytän siitä yhteiskunnallisia rakenteita ja koitan opinnoissani vain löytää tukea näille väitteille. Mutta mitä sitten vaikka löytäisinkin lopullisen vastauksen? Mitä se muuttaisi?

Olen ajatellut, että rahan ja elannon pitäisi tulla itsestään, koska kaikki ihmiset ovat arvokkaita. Sellainen tunnustus pitäisi olla olemassa, mutta sitä ei ole eikä ehkä edes tule. Sama homma suhteiden kanssa, ei minua kukaan tule kopperostani pyytämään ulos. (No joo, pari kaveria sentään on, jotka välillä haluavat nähdä, mutta se siitä. Lähinnä tarkoitin, ettei ole sellaisia voimakkaita tahoja, jotka olisivat aina tukena minua varten ja pitäisivät huolen siitä, että elämäni ei ajautuisi kaaokseen ja taloudellisia huolia ei olisi.) Ihmisellä pitäisi olla rahaa ja suhteita toteuttaa elämäänsä edes jota kuinkin sellaisella tavalla kuin tämä parhaaksi katsoo, mutta näin EI OLE! Miksei?

Karu totuus on se, että asiat ei tapahdu itsestään. Ihmisen on tehtävä töitä, jos se haluaa elää. Eli sen lisäksi, että elämä on yksinäistä ja merkityksetöntä, täytyy myös alistua orjaksi palvelemaan joidenkin muiden vieraiden ihmisten vaatimuksia. Tämä kaikki täytyy käydä läpi, jotta saisi elannon elämälleen, jossa ei muutenkaan ole mitään merkitystä, jonka vuoksi elää alun perinkään. Eikö se olisi ihan sama vain kuolla pois saman tien. Ei sillä paljoa menettäisi, päin vastoin, voittaisi oikeudenmukaisuudessa, kun ei antaisi tukeaan orjuuttamiselle.

Ehkä kyse on vain ahdaskatseisuudesta. Jos menee töihin, voihan siellä tutustua ihmisiin ja saada työstään tunnustusta ja siten merkitystä elämälle. Luultavasti tosin töitä tulee ja menee, ihmisiä tulee ja menee. Elämä ei asetu millekään pysyvälle pohjalle työelämän varaan jätettynä. Eikä niitä työpaikkoja ole sitä paitsi avoinna muutenkaan vaikka niin ankarasti ollaankin huolissaan ihmisten halusta työllistyä. Mitä tästä kaikesta pitäisi päätellä? Mikä järki tässä maailmassa on? Onko oikeasti kyse vain työmarkkinoista? Ja jos tähän sotketaan vielä jokseenkin allekirjoittamani marxilainen yhteiskuntakritiikki työmarkkinoiden riistosta sekä marxilaisuutta kohtaan nostettu kritiikki tuotanto- ja työnäkökulman herruudesta yhteiskuntaa analysoidessa, niin viimeistään tässä kohtaa soppa on jo niin sekaisin, että heikottaa.

Rauhoitutaan hetkeksi ja mietitään järkevästi.

Normaalit ihmiset (tai lähinnä sellaiset, jotka ovat onnistuneesti mukautuneita ja sosialisoituneita vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään) menevät töihin, solmivat ihmissuhteita tutustumalla toisiinsa ja ovat tarpeeksi ylpeitä pyytämään toimistaan asiallisia korvauksia (vastavuoroisia tunnustuksia) useimmiten rahan muodossa. Minä en tee mitään näistä. En jaksa töitä, en osaa oikein muodostaa sellaisia ihmissuhteita, jotka vastaisivat tarpeisiini enkä moraalisista näkökulmistani johtuen vaadi tekeleistäni etenkään rahallisia korvauksia asettaen yleisöä epätasa-arvoiseen asemaan, jossa sulkisin köyhät ulos. Eikä minulla sitä paitsi olisi resursseja tai jaksamistakaan markkinoida tekeleitäni haluttaviksi. Johtuuko kaikki puutteeni vain siitä, etten joko jaksa tai osaa jotain?

Eikä minulla itse asiassa ole mitään puutteita. Onhan minulla kavereita ja tarvittaessa suhteita, jos minun tarvitsee kysyä jotain joltain. Kyllä sitä rahaakin aina jostain saa. Tekosyitä ja valheita! Kyllähän minä jaksaisin ja osaisin asioita, jos oikeasti haluaisin. Turha denialismillakaan ratkaista tilannetta. Minusta kuitenkin tuntuu, että asia jota kuinkin on vialla niin kuin sen aiemmin muotoilin. Suhteita minulla ehkä on, mutta tavassani hyödyntää niitä elämässäni on varmasti jotain vikaa. Jaksamisen ja osaamisen puutteella yritän vain tekeytyä uhriksi, jotta joku muu ratkaisisi asiat puolestani. Ongelma on kuitenkin vain asenteissani ja pinttyneissä ajattelutavoissani. Minua rajoittaa vain tarpeettomat estoni, jotka pidättävät minua aivan liian ankarasti.

Mitkä vitun estot? Tarkastellaanpa niiden ilmenemismuotoja. Jos en ole jo vetänyt uhriutumiskorttia osaamisen ja jaksamisen puutteisiin vedoten, niin yleensä perustelen toimintani moraalisilla periaatteilla. En halua kilpailla ja menestyä toisten menestystä polkemalla. En halua asettua kenenkään tielle, koska se olisi väärin. Tämähän on ensiksikin täysin naiivi näkemys menestyksestä jonain nollasummapelinä. Ajatukseni siinä tosin on se, että menestystä, ts. työn hedelmiä pitäisi jakaa oikeudenmukaisemmin ihmisille. Menestystä ja työtä kuitenkin luo kollektiivisesti vain ihmiset, jolloin tullaan distributiivisten valtakysymysten äärelle: millä oikeudella toisten luomaa menestystä pitäisi jakaa kaikille? Tätä voisi ehkä perustella ihmisarvon näkemyksillä. Kaikki ovat arvokkaita, antaa kaikkien kukkien kukkia.

Alkaa haiskahtaa nietzscheläiseltä orjamoraalilta. Ihmisarvoon ja muuhun vastaavaan vetoaminen on kaunaisten ihmisten kateellista vallankäyttöä niitä voimakkaita kohtaan, jotka luovat arvoja. (Onhan työläinenkin arvoa luova. Tekeekö se kapitalistiriistäjästä orjan?) Joka tapauksessa moraalisesti oikeutetut estyneet mallini näkevät asian ehkä yksipuolisesti niin, että tunnustuksen pyytäminen olisi aina joltain pois.

Olin ennalta tiiraillut ohjelmistoa ja kävinkin yhdessä tilaisuudessa ja ajattelin, että niiden ympärille tapahtuma varmaan pääasiassa rakentuukin. Vaikkei sinänsä ollutkaan yllättävää, niin minulle tuli silti yllätyksenä se tuotteita markkinoivien kojujen ja niiden valikoiman määrä. Kirjoja oli useita metrejä ja pinoja, elokuvia, sarjakuvia, oheistuotteita... kaikkea mahdollista. Miksi kävin tapahtumassa? Minusta olisi kiinnostavaa verkostoitua piireihin, joissa voisi jakaa taiteellisia viritelmiään, tehdä kenties yhdessä asioita ja kaikkea mahdollista, tietenkin torjua myös liian usein kalvavaa tyhjyyden tunnetta. Kuitenkin alkukynnys on aina vaikein ellei ylittämätön, kuten tälläkin kertaa.

Matkalla takaisin kotiin mietin tuota skeneä ja sitä, kuinka se rakentuu kuluttamisen ympärille. Tarinat ovat harvoin ilmaisia. Jotta sellaisten tarinoiden ympärille rakentuvan yhteisön kanssa olisi jotain jaettavaa, porttina toimii käytännössä skenessä arvostettujen tavaroiden omistaminen noin karkeasti ottaen. Sosiologiassa sanottaisiin bourdieaulaisin termein, että taloudellista pääomaa vaihdetaan sosiaaliseen. Toki kaikissa yhteisöissä on tavalla tai toisella uhrattava jotain saadakseen tunnustusta muilta (enkä katso mielekkääksi tässä yhteydessä saarnata kulutushysteriasta tms. vaikka sellaisen vaikutelman ehkä annan). Eniten ehkä epävarmuutta ja pelkoa herättää se, ettei voi koskaan luottaa siihen, että suurinkaan uhrautuminen tuottaisi mitään toivottua. Ja vaikka rahan ja kuluttamisen välillä ikäviltäkin tuntuvat realiteetit ovat tässä läsnä, en viittaa vain siihen.

Ajankäyttö paljastaa paljon siitä, mille elämäänsä uhraa. Lapsena aikaa ja rahaa ei niin ajatellut, kun käytännössä sai usein haluamansa vaikken missään talouden veturien perheessä kultalusikat suussa olekaan varttunut. Aikaa ja rahaa pääsääntöisesti riitti. Elämä on niistä ajoista paljon muuttunut, vähemmän rahaa, vähemmän aikaa, kuluttaminen on vaihtunut tuottamiseen (jos ei muuten niin omien pyrkimysten ja ulkoisten vaatimusten tasolla ainakin). Toki tästä on vielä pitkä matka ennen kuin mistään vakavasti otettavasta tuottamisesta voisi edes puhua. En viittaa vain opiskelijan statukseeni (mikä vie oman aikansa) vaan niihin moniin terveydentilaani ja täysipainoista elämää uhkaaviin tekijöihin. Myös monet periaatteeni karsastavat ajatuksia siitä, että tekisin vain jotain hyvin myyvää, jolla lyödä rahoiksi ja lopulta paeta veroja Bahamalle. Kaikista rajoitteistani huolimatta haluan aina olla rakentamassa tietä, joka voisi parantaa mahdollisimman monen muunkin elämää.

Onhan se riskaabelia tehdä jotain yleishyöllistä esim. mahdollista elantoa ajatellen ja siinä on varmasti monta tapaa epäonnistua niin kuin jo ollutkin. Mutta niin kauan kuin jatkan yrittämistä, on mahdollisuus onnistua ilman että luopuisin periaatteistani, joka olisi minulle jo elämän laajuinen häviö sinänsä. Olenko liian vaativa ja ehdoton? Mene ja tiedä.